Työtakki

 

TYÖTAKKI
 

Elämässä suunnitelmalla ja sattumalla on ainainen painiottelu menossa. Sitä tulee tehtyä suunnitelmia, joiden kautta piirretään positiivista tulevaisuuden näkymää, johon sattuma maalaa omat yllättävät kuvionsa. Nyt silmäinne alla olevassa

tarinassa kertojanne on suunnitelmansa mukaisesti kirjannut ylös tapahtumaketjun, joka sattumalta muistuttanee jotain toista tapausta. Pois ei ole suljettua sekään, että kertojanne on harjoittanut tarinaa kirjoittaessaan suunnitelmallista

sattumanvaraisuutta. Joka tapauksessa näin se suunnilleen meni.
 

Tapahtumat alkoivat eräänä syksynä yhdellä nyt jo lakkautetulla parkettitehtaalla. Tämäkin tehdas suljettiin aikoinaan omistajien suuressa viisaudessa eli

tuotannonsiirron nimissä. Mutta sepä ei nyt olekaan se pääasia, vaan Nikolai Koljonen eli Niksa työkavereiden

kesken, noin viisikymppinen lyhyen läntä mies, jolla oli hilseilevä päänahka, rakoja hampaiden välissä, tapana pureskella sormien kynsiä ja siristellä silmään. Hieman

omalaatuinen yksineläjä, jonka omalaatuisuutta hieman selittänee hänen itsensä kertoma tarina syntymästään. Hän oli kesähelteillä pullahtanut maailmaan napanuora kaulan ympärillä ja sinisenä iholtaan. Köllötteli sitten jonkin aikaa

happikaapissa, jotta siitä älyäisi elämään ruveta. Myöhemmin kotona Niksaa oli nukutettu talon takana vaunuissa lähellä perunapeltoa. Vahtimatta jätetty pikku-ukko oli unissaan kääntynyt kyljelleen ja tämä liike sai huterat vaunut epävakaaseen tilaan, joten ne kaatuivat ja kohta sai äiti noukkia huutavan jälkikasvunsa perunanvarsien alta. Tätä alkusaagaa Niksa kertoi kuin ritaritarinaa, vaikka eipä tuo nyt niin mairitteleva ole. Liekö näillä tapahtumilla osuutta omalaatuisuuteen vai sillä geeniperimällä, joka muovautuu pikkuisella paikkakunnalla sukupolvien aikana tuskin

havaittavan muuttotappion tahi muuttovoiton ansiosta.

Tehtaalla Niksan työpisteenä oli niin sanottu kittilinja, jossa parkettielementtien pintavauriokohtiin tökättiin tuubista sopivan väristä kittiä ja vedettiin kittiklöntti metallilastalla tasaiseksi ennen kuin ne menivät hiontakoneelle. Tätä hommaa Niksa oli tehnyt aina. Tehtaalle tuli uusia työntekijöitä ja entisiä lähti muihin töihin maailmalle suurin odotuksin, mutta Niksa vain lätki kittiä parketin pintaan vuodesta toiseen.

Toisinaan työvuoron loppupuolella, kun väsymys hätyytti järkeä, hän katseli  puusäleiden kuvoita ja huvitti itseään ajattelemalla, että jokainen puusäle oli erilainen, jokainen puusäle kertoi oman tarinansa. Tällöin hän saattoi yhtäkkiä naurahtaa 

rähähtämällä. Lähellä olevat työkaverit katsoivat silloin häntäajatuksella, että  mitähän se nyt…

Olihan Niksalle tarjottu muutakin hommaa, esimerkiksi pohjaviilun mättämistä suurella puristimella tahi jätepuun murskaamista hakkurilla, mutta omasta halustaan 

hän pyysi työnjohtajalta mahdollisuutta päästä takaisin kittilinjalle.

Niksahan asui itsekseen pienoisessa talossa tai pitäisikö sitä sanoa mökiksi tai sitten vain asumukseksi, joka koostui tupakeittiö-makuupöksä-tilasta sekä seinän  takaisesta saunakopperosta omalla ulko-ovella. Yleisilme asumuksessa oli pinttynyt. Tupakansavu, kengissä kulkeutunut maa-aines, 

ruoan tai paremmin sanottuna jonkin sen tapaisen valmistuksessa aiheutuneet rasvapäästöt sekä seinän läpi tunkeva saunan kosteus loivat henkeäsalpaavan ilmaston. Vieraan tuli katsoa jalkoihinsa kävellessään asumuksessa. Lattialla lojuvan töryn seassa nimittäin piili kohta, jossa muovimaton alainen puuaines oli muhinut vuosien saatossa yhtä hauraaksi kuin yksiöinen jää. Niksa kyllä varoitteli harvoin 

käyviä vieraitaan nurkkakaapin edustan heikosta tilasta. 

Mökkeröisen takana oli ulkovessa, mutta kovina pakkaspäivinä ja varsinkin talviöisin sinne ei tehnyt mieli mennä, joten kiinteä satsi kyykittiin lattialle levitetyn sanomalehti pinkan päälle, josta muutama päällimmäinen sivu käärittiin köntin ympärille ja nyytti heitettiin ikkunasta hankeen. Aamulla naapuri aurasi traktorilla Niksan pihamaata ja lennätti sitten nämä jäätyneet paketit lumilingolla kauemmas.

Ja näköäsalpaava oli Niksan työtakkikin tai nuttu tai jokin jo lähes kauhtanan arvonimen saanut vaate. Se lienee muinoin ollut 100 polyesteristä valmistettu vaaleansininen tuulitakki, jonka rintapielessä oli ollut pieni K-kirjain valmistajan tunnuksena. K niin kuin Kaitex.

Vuosien työtakkina ja vapaa-ajan päällysteenäkin palvelleena se oli kulunut läpikuultavaksi, harsomaiseksi. Tämä sinertävän sumun kaltainen tekstiili oli paikattu kyynärpäistä, hihansuista, helmasta ja kertakaikkiaan joka paikasta, mutta paikatkin 

olivat jo kuluneet, ikäänkuin sulautuneet ympäröivään huntumaisuuteen.

Niksan takkiin sopi sama kuvaus kuin asuntoonkin, pinttynyt. 

Kukaan ei olisi tienny takin pohjaväriä ellei omistajansa olisi pessyt sitä. Haamumainen väri paljastui edellä mainituksi vaaleansiniseksi, jossa paikoin oli pois lähtemätöntä, sitkeää töhnää. Niksa kertoi pesseensä takin saunassa käsin korvossa survomalla ja huljuttelemalla. Ylpeyttä oli havaittavissa äänensävyssä, kun hän mainitsi pesussa takista irronneen 

kolmesti mustan pesuveden, kunnes takki oli niin sanotusti puhdas. Pesukuvaelma herätti työkavereissa hilpeyttä, mutta myös ääneenlausumattomia ajatuksia, kuten no, jo on…

Vaatteen kuvatus tuntui olevan osa Niksaa aivan kuin Aroma-sätkä suupielessä tupakkatauoilla tai keinuvan laahustava askellus tai ne yllättävät kysymykset kesken työn teon. Kerrankin hän kittaili työkaverin kanssa kaikessa rauhassa, kun 

katsahtikin työkaveriinsa kysyen mölähtävästi: Mitä on leipä?

Kysymyksen yllättävyydestä häkeltynyt työkaveri vastasi: Monipuolinen viljavalmiste.

Mutta niin, tuulitakki oli ja pysyi Niksan yläruumiin päällimmäisenä kerroksena. 

Kunnes eräänä maanantaina kävi niin, että kittilinjan kuljettimen rullien vaihdon aika tuli. Niksahan toimi siinä pelkästään korjaajan apukäsinä, ojenteli työkaluja, varaosia, 

piteli paikoillaan rullia irrotus - ja kiinnitysvaiheessa. Siinä oli yhden rullan lukkosokka aika tiukassa ja asentaja joutui käyttämään vasaraa voimalla hankalassa asennossa. 

NIksa tarjoutui pitämään irroitustyövälineenä toiminutta ruuvimeisseliä sokan päällä, jotta asentajan olisi helpompi siihen lyödä, mutta tämä sanoi pärjäävänsä. Viisi sekuntia myöhemmin hän huitaisi vasaralla ohi meisselin päästä. Vasaran liike-energia pysähtyi asentajan peukalon syrjään. Korjaajalta putosivat työkalut käsistä ja hän lankesi lattialle polvilleen pidelleen toisella kädellä lyötyä peukaloaan hokien: haa, haa.
Niksa ilahtui tapauksesta niin, että hymyili ääneen. Vesi tirsui 

silmiin, kun niin imelästi osui tapaus nauruhermoon. Hän piteli vatsaansa ja kumartui hohotuksen riivaamana. Tuulitakki kiristyi käsien alla vatsaa vasten ja toisaalta liikkeen suunta vaati takkia liukumaan selkää pitkin ylöspäin, mutta koska tätä ei takille sallittu tässä ristiriitatilanteessa, ei takilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin revetä. Ja tämä repeäminen oli totaalinen. Ensin aukesi selkä, josta repeämä jatkoi valonnopeudella hihoihin aiheuttaen niiden irtoamisen ja roikkumaan jäämisen 

resoreiden varassa ranteista. Kuin pato olisi murtunut, niin raivokkaasti railo eteni rintamuspuolelle ottaen vetoketjusta tukea salamamaiselle säteittäisyydelleen, joka purki takin Niksan päälle, ja tehdasalin vetoisassa ilmapiirissä tuo takkikuori valahti hartioilta repaleiseksi 

hamoseksi. Kaulaan jäi kiinni huppu ja alaspäin ojentuva, vanhuuttaan kupruileva muovinen vetoketju.

Niksa ei tiennyt itkeä vai nauraa, mutta korjaaja tiesi. Hän unohti sormensa ja hohotti vuorostaan. Paikalle kerääntyi ruokatauolle meneviä työkavereita, jotka näkivät heti 

takkivainaan jäänteet repalehamosena. Työpaikan pikkujouluissa kuullaan vastaavan kokoluokan riemumötäkkää kuin mikä tästä näkymästä aiheutui. Trukki-Sepi, pullopohjasilmälasipäinen mölyääninen työkaveri, ölähti näyn 

innoittamana kaljun päänsä alaosasta ja pullean mahansa toimiessa kaikukoppana, että: ”Siehä oot ihan ku Marilyn”, ja nauraa mökelsi kuten hieman kohokuorinen taitaa.

Niksa kiirehti pukuhuoneeseen riisumaan täysin palvelleen työtakkinsa ja survoi sen eväsreppuunsa. Ruokatunnilla työkaverit jatkoivat leikkisää puhelemista erinomaisesta tapauksesta. Tämmöinen piristi kummasti yksitoikkoisen työn lomassa. 

Niksa istui taukohuoneen pöydän ääressä toisten kanssa ja joutui kuuntelemaan kiusoittelua. Hän nojasi seinään ja oli niin shokissa tapahtuneesta, että ajatuksissaan riisui saapikkaat jalastaan ja nosti kosteiden sukkien verhoamat jalkateränsä penkille. Tämä oli aivan ennenkokematonta. Työkaverit vaikenivat ja syötyään poistuivat pikaisesti pukuhuoneesta.

Ruokailun jälkeen maistui tupakki, jota Niksakin hilautui polttelemaan tupakkakoppiin. Siellä hän loihe kysymähän, jotta mistähän sitä saisi uuden takin, johon sälelinjan Varpu, kypsempään keski-ikään ehtinyt ohut ihoinen punapää, jonka äänen soundin vuosikymmeniä jatkunut polttaminen oli muuntanut ison kissaeläimen ääntelyn kaltaiseksi, tokaisi sytytellen jo toista taukotupakkiaan, että Gröönin kaupasta. Sieltä hän oli ostanut uuden takin ja se oli hyvä sienimetsässä. Takissa on syvät, isot vetoketjutaskut, joihin mahtui hyvin tupakka-aski ja sytkäri eikä ne ”tippuneet sieltä mehtään, kun pisti vetoketjun kiinni”. Huppu oli kätevästi laitettu kauluksen sisään omaan pussiinsa.

- Se on hirmu hyvä, koska sen saapi sullottua sinne pussiinsa, jos joutuu sienestämään tiheässä metässä, niin ei se huppu sitte aina tarttteleha joka oksaan kiinni, sanoi Varpu imaisten pitkät tupakista ja savu pöllysi ulos hänen avonaisesta 

suustaan kuin pöly kaivoksesta räjähdyksen jälkeen.

Työpäivän jälkeen Niksa kiirehtimällä kiirehti keskustaan Gröönin kauppaan takin hakuun.

Kaupassa hän tapasi myyjän, joka oli Niksan siskon miehen tuttava. Tämä myyjä oli joskus ollut auttamassa Niksan maanviljelijä-siskoa ja hänen perhettään perunannostossa ja siellä pellon äärellä miehet olivat toisiinsa tutustuneet. Myyjän 

puhuessa s-kirjain hieman sössähti, juttua pulppusi kuin kevätpurossa vettä ja pitkän huiskean kuikelon silmät liikkuivat levottoman oloisina. Huomattuaan Niksan myyjä harppoi kohti ja kailotti jo tullessaan

- No, nyt tulit Niksa oikeeseen aikaan. Kuulehan sie, kun nyt tuli just ihan uusia soittopelejä meille. Tulehan kato, mimmosia vempeleitä nää on.

Ja sitten mentiin myymälän radio-osastolle.

- Katohhan miten on hyvät cd-soittimet siinä. On kannettavvoo ja paikallaan piettävvee ja tämmöstä missä tää luukku aukivvaa ylöspäin ja missä tulloo levykelekka ulospäin ja sittä on tämmönen joka vain imassoo sen levyn tuonne sissään. Katohhan, näin ikkään. Tää onkii miusta se paras malli, kun tässä ei erkane mittää ulokkeita, kun senhän tietää, että kun näitä soittimmii juhlissa soitellaan ja ollaan humalassa ja sittä tämmönen levykelekka ujuu essiin tiältä konneen sisältä, niin se on ihan sata varma, että joku kännissä siihen kävellöö ja se viäntyy tahi irtovvaa kokonnaan ja milläpä sittä levyjä kuuntelet. Vuan tästä vehkeestä ei mittään irtoo, sinne uppovvaa levy sissään ku vanahaa immeisseen. Niin, tästä sinä osta hyvä peli.

- Minäpä tulin enempi takkia kahtommaan…

- Takkia! Jaa. No, männäänpäs tänne takkipuolelle. Minkäslaista takkia sinä oot 

miettinnä?

- Ka, semmosta työtakin tapastahan minä…

- No, sittähän myö tehhään kaupat tästä! Katohan sie tätä. On muiten paraita takkiloita meijän liikkeessä ja Tekniikan Mualiman takkitestin voittaja. Tässä on viimesen piälle goretex-kangas ja vetuketjuloilla elinikänen takkuu.

- Mitenkäs siinä on noita taskuja…?

- Ka, niitähän piisovvaa! Tässä on tiällä helemapuolella kahet taskut, rintataskuja on kahet, povitaskuja on kahet ja ompaan yks tasku tuossa hihassahi. Ja irrotetta vuori on, tämmösillä nepparloilla on kiinni. Helevetin kätevä irrottoo ja kiinnittee.

- Mitenkäs se huppu…?

- On! Huppu on! Se on tiällä niskassa kauluksen sissään tälleen omaan pussiisa survottu. Vuan tiältähän tämä löytyy ja tässä on nyörit joilla voipi kiristellä nuaman ja piän ympärille ja kiristysnyörit löytyy hihan suista ja helemasta etupuolella, että kun kaikki narut vettää sinkkeelle, niin on ukko hyvässä tallessa ku nakki paketissa.

- Joo… Voipi olla tietysti arvokas tämmönen…

- Eikä mitä! Eihän nämä nykyään takit maksa paljo mittään. Tätähi mallii valamistettaan ulukomailla hirmu halavalla hirmu paljo, niin eipä siihen sillon tule montookaa numeroo tuohon hintalappuun ja kun vielä oot tuttava mies, niin myöhä 

nuljaatettaan tuosta vielä pikkusen lissee pois poikkeen.

- Nii…paljonko tuolle sitten jäisi hintoo…

- Ka, 150 kun maksat, niin suat hyvän takin lopuks ikkee.

- Onhan tuo aika arvokas…

- Elähä sie…mitä arvokas…katohhan, kun näitä ei joka ukolla ookaa piällä. Sie oot ensmäissii joille mie oon näitä myyny ja myöhä ei hintaan tukehuta ollenkaan, vuan näppästää siitä semmonen reilu pätkä vielä veks. Eikös oo nii, että 120 ja siitä uus goretexi mukkaan?

- 120… Kyllähän siinä on hintoo vielläi, vuan onhan tuo tietysti utala takkihi…

- No, sitten reten utala. Kaupan piälle vielä tuosta tuommonen heijastin.

Ja näin ollen oli ostotapahtuma tosiasia. Niksa lähti Gröönin kaupasta hämmentyneenä ja uuteen työtakkiinsa pukeutuneena.

Seuraavana päivänä Niksa ilmestyi tehtaalle uutukaisensa kanssa. Vaatetuksen muutos huomattiin heti ja siitä aiheutui iloinen, koko päivän kestänyt puheen porina. Työkaverit olivat aivan vilpittömästi innostuneita takista. Niksa piti takista useita esittelyhetkiä, joissa taskujen sijoittelu, kiristysnyörien toiminta, hupun päähänlaitto ja maininta goretex-materiaalista olivat keskeinen sisältö. Muutamat metsästysseuraan 

kuuluneet työkaverit kehuivat ostosta mestariratkaisuksi. Heilläkin oli goretexit päällä hirvijahdissa, jänismetällä tai sorsan ammunnassa.

Niksa koki olevansa onnellinen. Hänellä oli jotain merkittävää. Jotain, joka loi hänen ympärilleen kirkkaan valkoisen auran säteilemään hyvyyttä. Tämä aura ei kadonnut hänen ympäriltä, vaikka hän nyt kittilinjalla työskentelyn ajaksi asettikin uuden takin työtuolinsa selkänojalle, jottei se heti likaantuisi. 

Työpäivän jälkeen oli ihana pukea uutuuden jäykkyyttään kahiseva takki päälle. Sen hieman pullea muoto teki Niksan yläruumiista atleettimaisen. Tämähän näytti hyvälle hänen mielestään. Usein hän pysähtyi pukuhuoneen peilin eteen katselemaan takin antamaa laajentavaa vaikutelmaa. Hän ei kiinnittänyt huomiota pöyheän takin alla sojottaviin keppimäisiin koipiin pussittavissa tuulikangashousuissa ja kuivaan sänkinaamaan sekä lippiksen alla liiskaantuneisiin, parturin saksimista kaipaaviin hiuksiin.

Takki tuntui täyttävän jonkin tyhjiön. Aivan kuin Niksa olisi saanut uuden kaverin. Kotonaan hän piti takkia tuolin selkämyksellä ja tuolia melko keskellä mökkiä. Näin takki oli lähes koko ajan näköpiirissä. Ulos mennessään hän otti takin mukaan, mutta riippuen siitä mitä asiaa hän toimitteli, oli takki joko päällä tai riisuttuna ja riippumassa puunoksassa tai talon seinustalla naulassa. Esimerkiksi halkoja pilkkoessa takki oli päällä, vaikka siinä kuuma tulikin. Kun taas halkoj kannettaessa takki riippui ulko-oven luona naulassa, koska polttopuista olisi saattanut tarttua  pihkaa, tikkuja tai vaikka mitä likaa. 

Niksa alkoi kotonaan jutustella itsekseen, ja hänestä tuntui kuin takki olisi kuunnellut myötämielisesti hänen ajatuksiaan. Saunassa ollessaan Niksa jätti löylyhuoneen oven auki, jotta näki takkinsa pukeutumiskopperon seinällä riippumassa. Hän arveli ettei goretex oikein tykkäisi kovista löylyistä ja siksi takin olisi parempi olla poissa kuumuudesta, mutta kuitenkin 

avonaisen oven välityksellä mukana samassa tunnelmassa.

Positiivisissa tunnelmissa kului pari viikkoa ja saapui perjantai. Iltapäivällä klo 14:sta tauolla tupakkakopissa istuivat kuivaamon Unska, turpea huulinen väkijuomien ystävä, jonka leppoisan yleisilmeen alla vaani uhka, joka purkautui joskus 

nujakointina humalassa sekä höyläämön Pekka, korstomainen hymypoika, jonka luonteelle löytyy vastaavuus eläinmaailmasta hiirtä pelkäävän norsun muodossa, ja jo aiemmin mainitut trukki-Sepi ja sälelinjan Varpu sekä Niksa uudessa takissaan. 

Taukokopin sauhua NIksa ei pitänyt takille haitallisena, päin vastoin hän jopa ajatteli sen kyllästävän goretexin pintaa entistä kestävämmäksi.
Porukka jutteli omanlaistaan small talkia, joka syntyy vain pitkään yhdessä työtä tehneiden kesken ja varsinkin prosessiteollisuuden alalla. Jokaisella sauhusi tupakki. Jos nyt joku ulkopuolinen olisi avannut kopin oven, olisi hänelle tullut suuri tarve tehdä paloilmoitus sankan savuverhon takia. Savustamoksi taukokoppia nimitettiinkin sen huonon ilmanvaihdon takia.

Unska tumppasi, yskähti ja kertoi pitävänsä viikonloppuna rantamökillään pienet kinkerit, jonne sai työkaverit tulla omine eväineenkin, mutta kyllä talon puolesta oltiin myös varustauduttu. Niin sanottu poika oli pöhissyt parin viikon ajan. Unska lupasi, että sitruunalla aateloitu väkijuoma laittaisi kyllä virsut lipsumaan. Tämän kuullessaan Pekka ja Sepi ikään kuin terhakoituivat ja ottivat ryhdikkäämmän istuma-asennon. Tämä pieni liikekielellinen tokaisu ilmaisi muille läsnäoleville, että 

kyseiset herrat olivat kinkereistä erittäin kiinnostuneita. Heidän olemuksena huokui ajatusta: ”No, noh. Niin! Tiedossa säpinää.” 

Sälelinjan Varpu ilmoitti osallistumisestaan lausahtamalla vakavan raukeasti: ”Joo”.

Unska taputti Niksaa selkään ja sanoi, että Niksan pitäisi kanssa tulla mukaan. 

Sepi huudahti: ”Ehdottomasti” ja sai raivoisan yskänkohtauksen.

- Ja uus takki mukkaan, kiljahti Höylä-Pekka korkealla tenorillaan, joka äänenä oli ristiriidassa miehen valtavaan kokoon. Niksa myhäili sätkä huulien välissä töröttäen. 

“Ai, että hänkin mukaan… Ja ihan työporukan kanssa… Eihän tässä ole paljon juhlissa puljaavuttu… On pikkujoulut ja virkistyspäivät jääny väliin… Mitenkä sitä nyt 

silleen lähtis…”

 Toisilla lähti lapasesta Niksan houkuttelupuheet ja kiihkeä pajatus kopissa muistutti jo kevätmarkkinoiden meteliä. Unska piti kättään Niksan olkapäällä ja tolkutti miten se ois mukava jos näin ois. Sepi mälähti jotain yskänpuuskien lomassa, Pekka oli siirtynyt jo kontratenorin äänilajiin ja hänen sanomisistaan oli vaikea saada selvää, ja sälelinjan Varpu murisi polttamisen madaltamalla äänellä, jonka enemmänkin tunsi kuin kuuli. Kuin armahtaen toisia Niksa sanoi viimein: ”Ka, joutaahan tuota.”

Lauantaiehtoona, jälkeen Toivottujen levyjen, oli määrä saapua Unskan rantamökille. Ajoissa taukokoppiporukka olikin koolla. Paikalla oli myös Unskan sisko Kirsti eli Kiti, joka muistutti veljeään tummine, pitkine hiuksineen ja turpeine huulineen, mutta luonteensa puolesta oli kipakampaa laatua. Kirsti oli tullut paikalle mopollaan ja aikomuksenaan laitella mökkiä talvikuntoon. Nähdessään veljensä mökillä hän ensiksi ilostui, että syyssiivous kävisi kahdestaan nopeammin ja veli voisi auttaa häntä myös mopon bensaletkun vaihdossa, kun entinen letku oli mahinut vuotavaiseksi. Unska lupaili tehdä kaikenlaista kiusaantuneen oloisena, sillä hän ei ollut muistanut mainita siskolleen ideoimastaan illanvietosta. Vasta vieraiden saapuessa Unska tokaisi, että kuinka olikaan asian laita. 

Kitin silmissä välähti kuten kissalla hyökkäyshetkellä ja ilmeestään näki, että siemen suureen skismaan oli kylvetty. Hän ilmoitti tiukahkoon sävyyn menevänsä hakemaan katiskan järvestä ja lähtevänsä sitten kotiin. Mökin syyssiivouksen voisi velimies hoitaa huomenissa pohmelonsa pehmikkeeksi.
 

Unska otti vieraansa vastaan leveästi kuin showisäntä. Sen enempiä kursailematta tarjottiin vieraille alkumaljat ja sen jälkeen sai jokainen ottaa omaan tahtiin korvosta kemulientä. Nopeasti tunnelma saavutti korkean taajuuden. Työhommista puhuttiin tietysti. Siitä kuinka tehtaalle työstettäväksi tullut uusi eksoottinen puulaji dousse aiheuttaa kovuudellaan varsinkin höylälinjalla hankaluuksia. Puu on niin kovaa, että höylän terät kuumenee ja palavat sitten piloille. Puntaroidaan onko järkeä moisesta puusta edes lattioita tehdä. Unska keventää tunnelmaa kertomalla, että doussea kasvaa tässä heidänkin mailla, tuossa polun varressa tänne lammelle päin tultaessa. 

Nousussa oleva porukka räjähtää nauramaan niin äänekkäästi, että voisi luulla suihkukoneen juuri lentävän yli. Pekan nauru kohosi koloratuurisopraanon äänilajiin.

Illanvieton ohjelmallisen osuuden voidaan sanoa alkaneen siitä, kun Unska muisti Kitin sanoneen hänelle, että mopoon pitäisi vaihtaa bensaletku. Urakkaan ryhdyttiin innolla. Unska sohrasi vanhaa letkua irti toisten katsoessa suoritusta ja neuvoessa. 

Unskan saatua kaasutin letkuttomaan tilaan, Sepi änkesi polvilleen mopon viereen mukamas uutta letkua laittamaan, mutta käden ja silmän yhteistyön välissä oli useita annoksia juhlalitkua, joten Sepi mölinän saattelemana luovutti homman ja Unska laittoi letkun paikalleen.

Seuraavaksi oli testiajon vuoro. Sovittiin, että jokainen saisi testata mopoa. Reitiksi sovittiin kierros rantamökin ympäri. Melko hyvin hilpeässä tuiterissa olevat kuskit töytäilivätkin. Kukaan ei puskenut mökin nurkkia tai kaatunut seinää vasten. 

Sepi tosin unohti, että kaivo on heti nurkan takana ja tempaisi mopolla suoraan kaivon betoniseen kanteen, joka oli noin kolmekymmentä senttiä maan yläpuolella. Luultiin törmäyksestä säikähdyksellä päästyn, mutta silloin kuului rannalta huuto, jonka seurauksena illlanvietosta muovautui pienimuotoinen Harmageddon. 
 

Kiti oli nähnyt mopollaan suoritetun rallin ja kiivastui. Kiiti alkoi karjua, että hän antaa jokaiselle turpaan ja hyökkäsi Trukki-Sepin kimppuun. Unska änkesi väliin ja sitten olivatkin sisarukset nujakoimassa keskenään. Pekka ja Niksa livahtivat sisään mökkiin, mutta pian perästä kirmasi Kiti huutaen pelkkää jumalautaa ja nipin napin ehti väistää kukkaruukkua, joka lennähti avonaisesta ovesta häntä kohti Unskan mökin terassilta matkaan saattamana. Sälelinjan Varpu astuksi mökkiin kaikessa rauhassa ja laittoi penkin päässä kiljusaavin vieressä kaikessa rauhassa tupakaksi. Kiti luikahti mökin ullakkohuoneeseen ja laittoi oven kiinni. Unska tempoi itsensä sisään, mutta raskaaksi käyneet jalat kohtasivat voittajansa tuvan kynnyksessä ja miesi muksahti lattialle naamalleen sammuen siihen.

Sepi lähti könyämään ullakon portaita aikomuksenaan ilmoittaa Kitille, että Unskan sammumisen johdosta oli vaara ohi ja että, hän kyllä maksaa korjauksen jos mopo hajosi, ja että, oli ihan oikeesti pahoillaan. 

Avatessaan oven Sepi sai otsaansa iskun puuhengarista, joka napsahti poikki. Sielunvihollista kutsumanimeltä hokien Sepi perääntyi portailta. KIti tunki myös samaan aikaan ulos ullakolta ärjynnän kanssa ja raivoissaan kuin vihan kostaja juoksi ulkohuussin seinustalle. Pian tuvassa olijat näkivät ikkunasta, että Kiti palaa mökille päin vesuri kädessään. Havainto aiheutti paniikin kaikissa muissa paitsi Unskassa, joka lepäsi juopuneen tiiviissä unessa ja Varpussa, joka tyynesti kauhaisi korvosta juomaa kahteen pahvikuppiin. 

Sepi, Pekka ja Niksa poistuivat avoinna olevasta mökin ikkunasta jatkaen juoksua metsän läpi oletettua maantietä kohti. Kiti pötälsi sisälle puhkuen kuin el toro ja mulkoili ympärilleen vesurin vastusta etsien. Vastassa oli vain lepäävä Unska ja harmaata röppönestettä tarjoava Varpu.

- Mitä sulla siinä on?, Kiti äsähti Varpulle.

- Ka, empä tiijä. Maistellaan, Varpu vastasi ja tyhjensi kupin yhdellä huikalla. Sen jälkeen hän täytti sen jälleen, osoitti Kitille istumapaikkaa penkillä vierellään ja toista täytettyä kuppia. Vesuri kolahti lattialle, Kiti pyörähti kannoillaan ja harppoi ulos 

moponsa luo. Kohta kuului kiivas kaasutus hänen lähtiessä pois. Varpu jäi nauttimaan juhlien päättymisestä ja vartioimaan Unskan unta.

Kolme karkuun kiitäjää saapuivat tien varteen ja Sepi kyykistyi välittömästi tarpeilleen. Kiljun vatsaa sekoittava vaikutus purkautui ulos suolikaasun karkauksena, joka oli kuin parkaisu. Pekka ja Niksa huohottivat muutaman kymmenen metrin päässä tervaiset keuhkot vinkuen. He huomasivat nyt, että Pekan jalkineina olleet nauhattomat kävelykengät olivat pudonneet juoksun tiimellyksessä metsään, kuten myös Niksan lakki. Sepin saatua tyhjennyksen päätökseen hän lähti Pekan kanssa jatkamaan kotimatkaa verkkaisesti löntystellen. Niksa ihmetteli Pekan kulkemista sukkasillaan, mutta tämä vain tokaisi käyvänsä kengät seuraavana päivänä. Nyt piti joutua yöpuulle.

Niksakaan ei jaksanut lähteä lakkiaan etsimään, vaan istahti tienpenkalle kivelle istumaan. Hän riisui goretex-takkinsa syliinsä ja pyyhki hikeä otsalta. Pitänee selvennyksenä ajan kulumisesta huomauttaa, että alkoi jo hämärtää, ja sieltä 

hämärän seasta ilmestyi Niksan luo joku hänelle tuntematon hampin oloinen tyyppi. Hamppi istui Niksan viereen tienpenkalle eikä puhunut muutamaan hetkeen mitään. 

Kun hän viimein kähisi jotain puheen tapaista, Niksa huomasi tämänkin olevan päihtynyt. Hamppi aloitti keskustelun kysymyksellä: Ootko sie jossain töissä?

- Oonhan mie… Tuolla tehtaalla…

- No, hyvä kun oot. Muuten mie oisin tappanu siut.

Niksa ei oikein uskonut kuulemaansa eikä osannut sanoa siihen mitään eikä älynnyt muuta kuin olla paikallaan ja lievästi kummastunut. Hamppi nuokkui yski, kähisi ymmärtämättömiä sanoja ja kuin ei olisi ollut vakuuttunut Niksan vastuksesta 

työkysymykseen, nousi seisomaan ja kähähti: Ja nyt jätkä kuolee

Tämä suorasukainen ilmoitus sai Niksan itsesuojeluvaiston päälle. Hän ponnahti varsin rivakasti ylös, heitti häntä kohti kumartuvan hampin silmille takkinsa ja lähti jälleen etenemään jo tutuksi tulleella pikajuoksulla. Hamppi kaatui naamalleen takin päälle alkaen hakata sitä luullen saaneensa käsiin uhkauksensa kohteen. aikansa takkia huhdottuaan alkoi kiivautensa laantua ja lopulta hamppi puki takin päälleen mutisten: ”Ihan hyvä nuttu”, ja lähti koikkelehtimaan tien koko leveyttä hyväksikäyttäen jonnekin hämärän kätköihin.

Niksa hölkkäsi miten taisi kotiinsa ja rojahti kaikkine hyvineen petiinsä. Sunnuntain Niksa poti pohmeloa. Sängystä hän nousi vain käymään huussissa ja ottamaan särkylääkettä. Illalla Unska pyörähti kyselemässä kuulumisia.

- Meikäläinen on pitännä koko viikonlopun krapulaa, Niksa urahti vastaukseksi. 

Unska näytti itsekin pöhöttyneeltä, punaiselta, hikoili runsaasti ja joi kolme lasillista vettä. Viimeinen suullinen meni väärään kurkkuun, sillä Niksa kertoi, että joku hamppi oli vienyt hänen takkinsa perjantai-iltana. Yskintä sai Unskan naaman 

loistamaan kuin pakkasaurinko. Hän tokeni siitä, päivitteli tapahtunutta raukeasti kiroillen ja lähti kotiinsa sanoen: ”No, nähhään.”

Seuraavana aamuna Niksa saapui tehtaalle ilman takkia, niin vanhaa kuin uuttakin. Hieman oli outo tunne hänellä olla flanellipaitasillaan ja hieman oudolta se näytti työkaveraistakin. Sana oli jotenkin kiirinyt työkavereiden keskuudessa ja kovin olivat kaikki pahoillaan tapahtuneesta. Sepi kaarsi trukillaan hallissa lampsivan Niksan viereen ja huusi ohjaamosta osanottonsa menetyksen johdosta aloittaen 

rykelmällä voimasanoja. Sylki päsrskyi Sepin suusta, kun hän toi selväksi mielipiteensä takin vieneestä kutaleesta. Hänen resepti asian käsittelyyn oli se, että hamppi etsittäisiin, takki otettaisiin takasin ja sitten ”eiku vuan turpaan”.

Tupakkakopissa sälelinjan Varpu tokaisi savuverhon kätköistä, että Niksan kannattaisi mennä Liimataisen luona käymään.

- Kyllä se Liimatainen löytää tuommoset hampuusit.

Höyläämön Pekka ehdotti kimeään sävyynsä kolehdin keräämistä uuden takin hankkimista varten. Idean vastaanotto sisälsi ynähtelyä ja hyvin ponnetonta kannatusta. Innokkain taisi olla Unskan tokaisu: ”Mnii”.

Työpäivä meni miten kuten. Kuudesti Niksa laittoi kittiä väärään kohtaan parkettilevylle ja kerran pusersi varsin väärästä tuubista, nimittäin liimatuubista, jonka joutumista kittilinjalle ei pystynyt kukaan selittämään. Niksa hermostui töppäyksistään ja lähti pois kesken työpäivän. Tätä ei ollut tapahtunut koskaan 

aiemmin. Kimman vallassa hän kiirehti Liimataisen luo, joka oli paikallinen nimismiehes. 
 

Liimatainen oli Niksalle tuttu mies, olivat olleet saman saapumiserän miehiä armeijassa kiväärikompaniassa. Jo alokasaikana he olivat tulleet hyvin juttuun. Ja kun erikoistumisjakson aika tuli, Liimatainen lähti RUK:iin, Niksa erikoistui kiväärimieheksi. Kokelas Liimatainen tuli palveluksensa loppuajaksi joukkueenjohtajaksi Niksan porukalle. Toisin kuin muut RUK:in käyneet kokelaat oli 

Liimatainen hyvin maanläheinen kaveri ja alaisilleen lähes vertaisensa. Palveluksen päätyttyä Liimatainen pääsi poliisikouluun ja sitten monen vuoden jälkeen hän tuli 

valituksi nimismieheksi samalle paikkakunnalle missä Niksa asui.

Suurin toivein Niksa astui poliisiaseman vastaanottohuoneeseen kuin pohojanmaan häjy häätanhualle. Hän harppoi vastaanottotiskin luo, jonka takana nuori konstaapeli istuksi valppaan ja samalla kyllästyneen oloisena. Niksa meni suoraan asiaan.

- Kuule, onko se Liimatainen paikalla? Miulla ois yks juttu sille antoo, Niksa täräytti.

- Tarkoitatteko nimismiestä? On hän paikalla, mutta taitaa olla varattu.

- Nyt on semmonen tilanne, jotta minun pittää heti piästä Liimataisen puhheille. On tapahtunu rikos.

- No, kertokaapa nyt ihan rauhallisesti ensin, että mitä on tapahtunut?

- Kuule, nyt ei oo aikoo ruveta tässä huastelemmaan, jotta käypäs sanomassa sille Liimataiselle, jotta miulla sille assiita.

- No, ei sinne päällikön luo noin vain mennä. Ja mikäs mies te oikein olette?

- Koljonen, perkele! Katos äijää!, huudahti huoneensa oven avannut Liimatainen.

- Liimatainen, helevetin hyvä kun oot paikalla. Ois muiten assiita, Niksa lausahti.

- Hän on herra nimismies, älähti nuori konstaapeli pöytänsä takaa nousten seisomaan.

- Kuulepas nyt. Koljosen kanssa me heitetään tittelit vittuun sanon minä, Liimatainen tokaisi konstaapelille ja pyysi Niksan sisälle huoneeseensa.

Niksa kertoi Liimataiselle tulonsa syyn ja tarkemmin kaikki perjantai-iltaiset tapahtumat. Liimatainen sanoi tietävänsä ketä hamppia tässä tarkoitettiin. Kyseessä oli Lohkareisen poika. Tämä kaikenlaisessa tihutyössä ansioitunut retku oli löydetty 

sunnuntai-iltana Turjakkeenlammen rannalta murtautuneena kesämökkiin. Omistaja oli tullut mökilleen käymään ja huomannut piipusta nousevan mustan savun. Varovaisesti ikkunasta kurkatessaan omistaja näki, että mökissähän se tihnehtijä oli takassa tulta pitämässä. Sisään oli päässyt ajamalla omistajan puutarhatraktorin keittiöseinustalle ja 

hajottamalla ikkunan traktorin kauhalla. Omistaja oli heti soittanut poliisit paikalle. Liimatainen kertoi, että tultuaan paikalle hän oli huomannut takassa pahasti palaneen goretex-kankaisen ulkoilutakin, jossa oli ehjänä oikeastaan vain toinen hiha, väriltykseltään oranssi-ruskea. Mökin omistaja sanoi, ettei se hänen takki ollut ja Lohkareiselta asiaa kysyttäessä saatiin 

tietää hänen saaneensa sen joltain kaverilta edellisenä iltana. Tarkemmin asiaa tiedustellessa kävi ilmi, että tämä kaveri olikin heittänyt takin Lohkareisen syliin ja häipynyt paikalta. Asian ollessa tällä tolalla, voidaan suurella todennäköisyydellä 

pitää takan sytykkeenä olutta vaatetta Niksan takkina. Liimatainen pahoitteli tapahtunutta ja ehdotti, että tehdään rikosilmoitus ja sitä kautta vaaditaan Lohkareisen pojalta korvaus.

- Jaa, sanoi Niksa ja lähti kotiinsa. 

Hänelle tuli äkkiä voimaton olo. Tuntui kuin tämä takin tuho olisi tölväissyt häntä ihmisenä. Kuin häntä olisi julkisesti häväisty. Ensin hajoo vanha takki ja sille naureksitaan. Sitten on uusi hieno takki ja kaikki sitä kehuu. Sitten takki joutuu onnettomasti hampin huomaan, joka suuressa mielenköyhyydessään käyttää sitä takan sytykkeenä. Mitä tämmöisestä seuraa?

- Vahingoniloa, Niksa vastaa itselleen. Hän menee mökkiinsä ja sulkee oven perässään.
 

Seuraavana päivänä Niksaa ei näy tehtaalla, eikä sitä seuraavana eikä koko loppuviikkona. Lauantaiaamuna Unska käy NIksan mökillä. Avoimesta ovesta näkyy törkyisä, tyhjä huone. Unska astuu sisälle. Niksaa ei näy. Mökissä on täysi hiljaisuus, kuin rakennuksen sielu olisi poistunut ja pelkät tavarat ja seinät jääneet jäljelle. Unska kiertelee vielä pihamaalla ja vähän kauempanankin, mutta asujaa ei näy, ei 

kuulu. Ja näin menee seuraavan viikon puoliväliin, jolloin Liimatainen järjestää etsinnän, jossa on mukana työporukkaa. Kuljetaan läheiset rämeet, samotaan lampien rannat, kurkitaan autiotalojen kaivoihin, soitellaan sukulaiset läpi. Ei mitään. Nikolai Koljonen on tyystin kadonnut. Talvi tulee sataen lumen mysteerin ylle.

Seuraavana keväänä löytää luontoretkellä olevat alakoululaiset opettajansa kanssa metsästä, noin sadan viidenkymmenen metrin päästä tiestä flanellipaidan, 

tummat housut ja saapikkaat. Vaatteet ovat maassa sillä tavalla kuin ne olisivat ihmisen päällä, mutta ketään ei vaatteiden sisällä ole. Opettaja ilmoittaa löydöstä poliisille. Liimatainen käy paikan päällä kuvaamassa vaatteet ja myöhemmin selviää, että ne ovat kuuluneet Niksalle. Etsinnät aloitetaan uudestaan, mutta ne päättyvät tuloksettomina.

Jonkin aikaa tästä istuu illan hämyssä Lohkareisen hamppi juovuksissa tienpenkalla ja käärii tyytyväisen näköisenä sätkää. Mikäs huoli sitä painaisi tuulenhuuhtoman takapuolen omistajaa. Saatuaan sätkänsä palamaan hän jää tuijottamaan tien yli metsään. Äkkiä metsänreunassa seisoo alaston kalpea mies. Se tuijottaa hamppia. Silmänräpäyksessä mies on parin metrin päässä ja sitten jo ihan vieressä.

- No, mitä…, kysyy hamppi hieman kummastuksissaan.

Kalpea mies on hiljaa, ojentaen kätensä hamppia kohti ja tarttuu tätä niskasta puristaen lujaa. Hamppi yrittää nousta ylös, mutta mies painaa hänet niskasta pitelevällä kädellä alas. Hamppi lyö molemmin käsin miestä, mutta älähtää kivusta, 

sillä nyrkeissä tuntuu kuin olisi ne kiveen lyönyt. Ote niskasta tiukkenee koko ajan. Hamppi ei kykene pyristelemään vastaan vaan menettää tajuntansa. Niskasta kuuluu napsahdus, hamppi retkahtaa veltoksi. Mies riisuu hampin päältä kevyt toppatakin ja pukee päälleen. Kiireettä mies lähtee astuksimaan pitkin tietä ja muutaman kymmenen metrin päässä ikään kuin sulautuu maisemaan.