Elän tunteella vaikka en osaa näyttää niitä. Toiveeni sanoo kyllä se siitä. Teen kaikkeni ja sekään ei riitä. Ei se sitten kuitenkaan siitä. Kantapään opettamaa en siihen sittenkään liitä. Pyydä anteeksi, poistu ja kiitä.
Olen tunteidesi tuhoaja, viisauksilla uhoaja, varjoissa kasvanut kuolema, pelkojeni vuolema.
Puhun hyvästä, kärsin pahasta, en pääse irti tästä käärmeen nahasta.
Kaksihaarainen kieli, ei toiveitani seuraa sirpaleinen mieli.
Yritän sen itsestäni erottaa, syväjäätynyt sydän tiimalasiani hitaasti verottaa. Kylmä multa vetää puoleensa ja yrittää kuoliaaksi pelottaa.
Lautturi kutsuu jo rannalta, ehdinkö kääntyä ja katsoa itseäni toiselta kannalta?
Kun tarpeeksi lyö päätä seinään, kadotan itseni kuin neulan kasaan heinää. Kaikki tunnistavat hymyn, kipua kukaan ei nää.
En löydä toivoa kivusta, lapsi minussa huutaa ja katsoo tätä kaikkea sivusta.
Aamunkoin sirppi säihkyy yölampun valossa, sydän on kotini mutta en ole kotona enää omassa talossa.
En löydä hämärässä sieluni suuntaviivaa, hahmo mustissa kiehtoo ja sieluni rippeitä riivaa.
Sitä joko nousee kerran useammin kuin kaatuu tai astuu omaan ansaansa ja unohdettujen joukkoon hiljaisesti maatuu.
Pakotan jalkojani ”ota edes yksi askel eteen” en halua laskea vielä jalkojani lautturin mustaan veteen.
Enkä tiedä miten tämän ympyrän kierron lopettaa, ensiksi täytyy oppia ennen kuin voi itseään opettaa.
Toinen huutaa ”päästä irti tästä kaikesta nyt!” Toinen ei jaksa, toinen on väsynyt.
Ei ole opasta tai kirjaa kertomaan totuutta elämästä, kaadun maalista takaisin lähtöviivalle ajatellen ”kyllä se tästä”.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit