Taas kerran hiljaa
hiipi tunne takavasemmalta,
surun ja kaipuun otteeseen
kuristavaan
minut taas sanatta kietoen.
Tuo muisto lapsuuden
haaveesta, nyt jo
aikuisen itseni näkökulmasta
- arkana elämän kiertokulun
kelloa ranteessaan vilkuilevan -,
tuo haave lapsesta
syksysilmäisestä, katseesta ilon
ja onnensekaisesta, isän
ylpeyden kyyneleitä keräilevän
polvella körö-körö kirkkoon
matkaavasta.
Ajatus onnesta,
samalla tunne surusta
– Elämä täynnä
muuttujia ja muttia, liekö
itsekästä jo toivoakin
maailmaan yhtä lisää
virheistämme kärsimään jäävää.
Sinulle en tästä
juuri puhunut,
en
– Mahdollisuudet menneet,
kuin ohi kiitävä linja-auto,
johon viimeisillä rahoillaan
on lipun ostanut.
Ja yhä minä sinua
sillä rumalla sanalla
– ja haaveissa yhä
uudeksi rakastaisin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi