Paperin valkeus

Päivästä tuon toukokuun
kuluneet ovat päivät,

kuukausista vuosiksi vierineet.

Päiviin noihin mahtunut on
niin monen monta
eri tunnetta, aaltoilevaa,
vaan ei missään pelastusliivejä

tässä uppoavassa laivassa.

Paljon tekoja, joita
jok’ikinen eloni päivä
katumuksen kantolastina
selkä kumarassa mukanain

yhä kannan.

Kyyneleitä ilon, onnen,
mutta liiaksi noita
kivun ja tuskan polttavan,
mielen surupukuisen,

polkuja kasvoille maalailleet.

Ja sanoja lukemattomia,
sanomattomiakin,
niitä hiljaa hellien kuiskittuja,
vaan ne vihan, surun sävytteiset
ruoskaniskuina seljissämme

arpiin ikuisiin viiltäneet.

Silti yhä
kainalosi lämpöön käperryn
- ei enää tulevaisuutta
yhtenevää, askeleet kerran
samaa polkua tallanneet,
nyt ristiin vievät,
ja päivä päivältä

enemmän toisistaan erkanevat.

Silti yhä
hymysi lailla hyökyaallon
tuo tuon tutun tunteen
mukanaan, vaan
sanaa ”rakkaus”
nykyisin kaihdan,
se kurkkuuni takertuen

katkeransuloisesti kuristaa.

Silti yhä
silmiesi suojaisaan metsään
tahdon eksyä,
unohtaa tämän todellisuuden,
ja muistaa, miltä näyttää
ensimmäinen arka kynänveto

vitivalkealla paperilla.

Ja katso minua:

Yhä alati
Sinun yösi silmissäni

aamuun uuteen aukeaa.