Päivästä tuon toukokuun
kuluneet ovat päivät,
kuukausista vuosiksi vierineet.
Päiviin noihin mahtunut on
niin monen monta
eri tunnetta, aaltoilevaa,
vaan ei missään pelastusliivejä
tässä uppoavassa laivassa.
Paljon tekoja, joita
jok’ikinen eloni päivä
katumuksen kantolastina
selkä kumarassa mukanain
yhä kannan.
Kyyneleitä ilon, onnen,
mutta liiaksi noita
kivun ja tuskan polttavan,
mielen surupukuisen,
polkuja kasvoille maalailleet.
Ja sanoja lukemattomia,
sanomattomiakin,
niitä hiljaa hellien kuiskittuja,
vaan ne vihan, surun sävytteiset
ruoskaniskuina seljissämme
arpiin ikuisiin viiltäneet.
Silti yhä
kainalosi lämpöön käperryn
- ei enää tulevaisuutta
yhtenevää, askeleet kerran
samaa polkua tallanneet,
nyt ristiin vievät,
ja päivä päivältä
enemmän toisistaan erkanevat.
Silti yhä
hymysi lailla hyökyaallon
tuo tuon tutun tunteen
mukanaan, vaan
sanaa ”rakkaus”
nykyisin kaihdan,
se kurkkuuni takertuen
katkeransuloisesti kuristaa.
Silti yhä
silmiesi suojaisaan metsään
tahdon eksyä,
unohtaa tämän todellisuuden,
ja muistaa, miltä näyttää
ensimmäinen arka kynänveto
vitivalkealla paperilla.
Ja katso minua:
Yhä alati
Sinun yösi silmissäni
aamuun uuteen aukeaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Alusta heti tempaisi mukaansa. Kaunis ja vahva.