2035
On kuuma elokuinen päivä ja istun ranta kalliolla metsän siimeksessä edessäni keräämiäni marjoja, joita yritän kuivata talvea varten. Katselen järvi maisemaa ja huokaisen syvään..
Ei, en olisi arvannut, että se kaikki johtaisi tähän. Ei kukaan meistä halunnut uskoa niin. Ei kukaan uskaltanut edes ajatella niin pitkälle. Aluksi asuimme maaseudulla syrjäisessä mökissä ja meillä oli omavarainen elämä siellä.
Olimme jo irtautuneet yhteiskunnan kaikista palveluista, mutta he kävivät yhä ahneimmiksi vallansa ja pahuutensa kanssa. He halusivat tuhota joka ikisen toisinajattelijan viimeiseen henkeen asti. Jouduimme lähtemään yön selkään juuri ei mitään mukanamme. Muistan vieläkin sen päivän, kun äkkiä puimme kenkämme päälle ja otin hätäreppuni. Sitten pinkaisimme metsään. Kuulin koiran haukuntaa ja pamauksen. He tappoivat koirani. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme kauemmaksi ja kauemmaksi pimeässä metsässä. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kunnes lopulta olimme niin kaukana ettemme enää kuulleet heidän ääniä tai dronen ääniä. Jatkoimme matkaa vielä kävellen joen yli. Löysimme lopulta suojaisan piilopaikan järven luota ja luolan, jonne asetuimme. Siitä on nyt yli kuusi vuotta, kun jouduimme pakenemaan kotoamme. Onneksi olin tajunnut ennakkoon piilottaa ympäri metsää hätävaroja ja tarvikkeita meille. Toivoin aina, että niitä ei tarvitsisi koskaan käyttää.
Kaikki alkoi siitä, kun maailmalla riehui vaarallinen viirus. Pandemia he sanoivat. Kaikki, jotka eivät ota rokotetta jäävät yhteiskunnan ulkopuolelle. Eivät saa ostaa edes ruokaa tai käydä töissä. Ei edes netin kautta lopulta. Rokotetut pistettiin vihaamaan ja vainoamaan rokottamattomia. Menetin monta hyvää ystävää ja sukulaista alkuaikoina näiden rokotettujen ja käännynäisten takia. He tulivat ilmiantojen peruteella tekemään milloin mihinkin kotiin ratsian mustilla pakettiautoilla. Vanhemmat ammuttiin siihen paikkaan ja lapset vietiin autoon. Näin kerran, kun näin tapahtui eräällä metsästys reissullani. Kehenkään ei voinut enää luottaa. Oli enää vain me ja lopulta menetimme oman kotimmekin. Kävin myöhemmin katsomassa taloamme ja he olivat polttaneet kaiken maan tasalle. Se oli surullista. Etsin viimeisen kätköni ja lähdin reppu selässä takaisin metsään. Itkin ja kirosin mielessäni Luojani, miksi sallit tämän..
Aloin lähestyä kotipaikkaani ja kiipesin hetkeksi korkeammalle, että näen varmasti ettei kukaa ole seurannut minua ja ettei taivaalla ole droneja. Hiljaista niin hiljaista. Vain hyttysten ininää ja lintujen laulua. Taivaalla lentää korppi ja kuulen sen korahdus äänen. Huokaisen helpotuksesta ja annan merkki äänen. Saan vastaus äänen ja näen piilosta pilkahtavat pellavapäät ja lopulta niin kirkkaan ja iloisen huudahduksen Äiti tulit! Lapset juoksevat minua vastaan ja laskeudun ja halaamme toisiamme pitkään.
Äiti, mitä toit? En tiedä katsotaan mitä repusta löytyy, vastaan.
Tänään on nuorimmaisen syntymäpäivä ja muistaakseni repussa saattaisi vielä olla yksi tikkari. Löydän sen ja voi niitä ilahtuneita silmiä. Kirkkaammat kuin yksikään tähti taivaalla.
Valmistan ruokaa reppuni antimista ja pistän loput vielä talteen ensi talvea varten. Talvi pelottaa. Selviämme siitä aina niukin naukin ja en tiedä onko minulla enää yhtään kätköä hakematta. Seuraavaksi joudun uskaltautumaan asutuksen lähelle hakemaan ruokatarvikkeita ja siinä on riskinsä aina. Metsän antimet on mitä milloinkin ja riista on vähentynyt. Kiitos jatkuvien hakkuiden, vaikka väittivät Suomen metsien olevan Euroopan keuhkot. Totuus on, että ei sillä ahneudella ole mitään rajaa ja meillä yhdellä pienellä ihmisellä paskankaan vertaa tässä yhteiskunnassa ja maailmassa.
Illalla rukoilemme iltarukouksen ja kirjoitan päiväkirjaan uuden merkinnän tästä päivästä. Katson lasten isän kuvaa. Hän menehtyi toissa talvena.Hän tippui jäihin ja sai pahan keuhkokuumeen ja en onnistunut löytämään lääkettä hänelle. Voi Jumalani, anna tämän loppua pian kuiskaan hiljaa.
Lämmin väristys käy selässäni ja puhallan kynttilän sammuksiin. Uskallan käydä nukkumaan lasteni viereen ja tiedän, että Luojani pitää minusta ja perheestäni huolen. Ja jos huonosti käy olen valmis lähtemään. Yritin parhaani.
On kuuma elokuinen päivä ja istun ranta kalliolla metsän siimeksessä edessäni keräämiäni marjoja, joita yritän kuivata talvea varten. Katselen järvi maisemaa ja huokaisen syvään..
Ei, en olisi arvannut, että se kaikki johtaisi tähän. Ei kukaan meistä halunnut uskoa niin. Ei kukaan uskaltanut edes ajatella niin pitkälle. Aluksi asuimme maaseudulla syrjäisessä mökissä ja meillä oli omavarainen elämä siellä.
Olimme jo irtautuneet yhteiskunnan kaikista palveluista, mutta he kävivät yhä ahneimmiksi vallansa ja pahuutensa kanssa. He halusivat tuhota joka ikisen toisinajattelijan viimeiseen henkeen asti. Jouduimme lähtemään yön selkään juuri ei mitään mukanamme. Muistan vieläkin sen päivän, kun äkkiä puimme kenkämme päälle ja otin hätäreppuni. Sitten pinkaisimme metsään. Kuulin koiran haukuntaa ja pamauksen. He tappoivat koirani. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme kauemmaksi ja kauemmaksi pimeässä metsässä. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kunnes lopulta olimme niin kaukana ettemme enää kuulleet heidän ääniä tai dronen ääniä. Jatkoimme matkaa vielä kävellen joen yli. Löysimme lopulta suojaisan piilopaikan järven luota ja luolan, jonne asetuimme. Siitä on nyt yli kuusi vuotta, kun jouduimme pakenemaan kotoamme. Onneksi olin tajunnut ennakkoon piilottaa ympäri metsää hätävaroja ja tarvikkeita meille. Toivoin aina, että niitä ei tarvitsisi koskaan käyttää.
Kaikki alkoi siitä, kun maailmalla riehui vaarallinen viirus. Pandemia he sanoivat. Kaikki, jotka eivät ota rokotetta jäävät yhteiskunnan ulkopuolelle. Eivät saa ostaa edes ruokaa tai käydä töissä. Ei edes netin kautta lopulta. Rokotetut pistettiin vihaamaan ja vainoamaan rokottamattomia. Menetin monta hyvää ystävää ja sukulaista alkuaikoina näiden rokotettujen ja käännynäisten takia. He tulivat ilmiantojen peruteella tekemään milloin mihinkin kotiin ratsian mustilla pakettiautoilla. Vanhemmat ammuttiin siihen paikkaan ja lapset vietiin autoon. Näin kerran, kun näin tapahtui eräällä metsästys reissullani. Kehenkään ei voinut enää luottaa. Oli enää vain me ja lopulta menetimme oman kotimmekin. Kävin myöhemmin katsomassa taloamme ja he olivat polttaneet kaiken maan tasalle. Se oli surullista. Etsin viimeisen kätköni ja lähdin reppu selässä takaisin metsään. Itkin ja kirosin mielessäni Luojani, miksi sallit tämän..
Aloin lähestyä kotipaikkaani ja kiipesin hetkeksi korkeammalle, että näen varmasti ettei kukaa ole seurannut minua ja ettei taivaalla ole droneja. Hiljaista niin hiljaista. Vain hyttysten ininää ja lintujen laulua. Taivaalla lentää korppi ja kuulen sen korahdus äänen. Huokaisen helpotuksesta ja annan merkki äänen. Saan vastaus äänen ja näen piilosta pilkahtavat pellavapäät ja lopulta niin kirkkaan ja iloisen huudahduksen Äiti tulit! Lapset juoksevat minua vastaan ja laskeudun ja halaamme toisiamme pitkään.
Äiti, mitä toit? En tiedä katsotaan mitä repusta löytyy, vastaan.
Tänään on nuorimmaisen syntymäpäivä ja muistaakseni repussa saattaisi vielä olla yksi tikkari. Löydän sen ja voi niitä ilahtuneita silmiä. Kirkkaammat kuin yksikään tähti taivaalla.
Valmistan ruokaa reppuni antimista ja pistän loput vielä talteen ensi talvea varten. Talvi pelottaa. Selviämme siitä aina niukin naukin ja en tiedä onko minulla enää yhtään kätköä hakematta. Seuraavaksi joudun uskaltautumaan asutuksen lähelle hakemaan ruokatarvikkeita ja siinä on riskinsä aina. Metsän antimet on mitä milloinkin ja riista on vähentynyt. Kiitos jatkuvien hakkuiden, vaikka väittivät Suomen metsien olevan Euroopan keuhkot. Totuus on, että ei sillä ahneudella ole mitään rajaa ja meillä yhdellä pienellä ihmisellä paskankaan vertaa tässä yhteiskunnassa ja maailmassa.
Illalla rukoilemme iltarukouksen ja kirjoitan päiväkirjaan uuden merkinnän tästä päivästä. Katson lasten isän kuvaa. Hän menehtyi toissa talvena.Hän tippui jäihin ja sai pahan keuhkokuumeen ja en onnistunut löytämään lääkettä hänelle. Voi Jumalani, anna tämän loppua pian kuiskaan hiljaa.
Lämmin väristys käy selässäni ja puhallan kynttilän sammuksiin. Uskallan käydä nukkumaan lasteni viereen ja tiedän, että Luojani pitää minusta ja perheestäni huolen. Ja jos huonosti käy olen valmis lähtemään. Yritin parhaani.
Selite:
Tarina
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
