Vuodet

otan vastaan kaiken

mun sydän alkaa muistuttaa kaatopaikkaa

mielensyövereissä hakkaan päätä seinään

enkö mä helvetti vieläkään opi

 

sä huudat mulle itkien miten sä et ymmärrä 

mun kylmyyttä

itsekkyyttä

tai typeriä valintoja

 

kaivelet luurankoja kaapeista, analysoit mun tekstejä, muistat mun salasanat ulkoa, uhkaat toistamiseen soittaa sen miehelle -

teet hyvin selväksi miten mä oon kaikin puolin paska ihminen ja helvetin epäonnistunut

kaikessa mitä oon 

ja teen 

ja koen

 

silti perään kilahtaa tuttu viesti 

”mulla on vaan niin ikävä sua”

 

peilissä tuijottaa joku kun pesen hampaita

katseessa tyhjyys on kuin kuilu 

muistuttaa etäisesti jostain,

yrittää riipiä kasaan rippeitä eilisistä

 

jos mun täytyy olla joku paha et helpottaa, 

niin kyllä mä rakas voin sitä olla

mähän oon muutosta janoava hullu, 

teen kodin minne vaan 

sopeudun

ymmärrän 

annan 

annan 

annan (kaiken ja kelle vaan)

 

tää rooli tuntuu enemmän omalta kuin mikään 

mut sit sä vaihdat sun profiilikuvaksi kuvan susta lapsena ja mä murenen 

palasiksi

 

taas

  

tunto palaa ihoon samalla voimalla kuin 

veri virtais päähän 

ylösalaisin roikkuessa

 

vuodet vierii filminauhana mun mielessä

 

ja hetken mietin et jos mä taivun ja taivun, 

jos rakastaisin taas

minkä osan itsestä tällä kertaa menettäisin? 

vai onko musta enää jäljelläkään mitään 

mitä edes vois?