Mieleni sisällä ikivanha kirous,
päiviäni synkentää kadonnut aurinko:
mistä löytää voisin kotieni alun
ja kirjoittaa pois
sydämeni painon
voisin.
Tämä lumous, jonka silmäni pettävät.
Puuteria ja pergamenttia.
Tomua ja tuhkaa.
Täynnä majani suloinen
on vain synkintä surua,
joka kauniisti kehrää -
raskaudessaan lankeaa.
Itkeä jos voisin,
vaan pyyhkivät pois jo kyyneleeni.
Nauraa koettaisin
ellei todellisuus pettäisi.
Kirjoittavat aikakoneet
kadonnutta tarinaa.
Se ikiliikkujaksi muuttuu
ja maahan muinaiseen lankeaa,
kuten itsekin lankesin
aurinkoni kanssa.
Yhä kaipaan päivänvaloa -
pimeydessäin kulkevaa.
Kuin vapautusta varjojen mailta,
armahdusta tulesta.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi