Trauma

En tunne ketään toista näin traumaattista ihmistä kuin minä itse.
Tiedän.
Aika itsekkäästi todettu.
Olisiko tämä tarina sittenkin pitänyt aloittaa niin että
en tunne ketään näin itsekästä ihmistä kuin minä itse.
Kyllä minulla oli onnellinen lapsuus.
Voitteko uskoa, että juuri kun kirjoitin tuon
valkoinen perhonen liihotteli ikkunani takana.
Vielä toisenkin kerran.

Minulla oli lapsuus, jossa olin onnellinen.
Niinkö se sanotaan.
Aina paistoi aurinko.
Aina oli lättyjä ja mansikkahilloa
ja joskus tikkunekku
ja joen vesi oli aina lämmintä uida
ja uitto oli vain osa luonnon suurta vesipuistoa,
juoksimme puomilla ja tukkisumalla.
Ellet tiedä, mitä tarkoitan,
kvg nuorison sanoin eli kato vittu googlesta
tai lue vanhanaikaisesti lähihistoriaa.

Me juoksimme, kikattelimme, uimme ja nauroimme
ja ajoimma polkupyörillä.
Minä ajoin uskomattoman sinisellä poikien pyörällä.
Hame päällä tankopyörällä hiekkatiellä.
Hame oli äidin tekemä.


Tänään vaikka maksaisin,
että äitini olisi minua halaamassa.
Isä silittämässä hiuksiani isolla kädellään.
Tänään osaisin kohdella heitä kauniisti 
kuten lasten tulisi vanhempiaan kohdella.
Kumpaakaan ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin.
Muistin kuitenkin
ennen heidän pois menoaan
monta kertaa pyytää anteeksi
että olin niin hankala lapsi. 

Minähän olen läpi elämäni pyydellyt anteeksi.
Milloin keneltäkin.
Ehkä minä sain traumani siitä
ettei äidillä ollut aikaa kasvattaa minua
koska aito vaikuttamisen halu vei äitiä 
kuin pässiä narussa 
ja olihan seitsemän vanhempaa sisarusta jo kasvatettu,
joten minun kuului kasvaa villinä ja vapaana. 
Eikä kasvattamiseen tarvittu enää vanhempia.
Ja voi pojat että minä kasvoin.
Villinä ja vapaana ja villiksi ja vapaaksi.
Isä kyllästyi minun kitinääni
koska minä olin nuorimmainen
ja tahdoin ihan kaiken ja ihan heti.

Ainahan ne terapeutit haluavat,
että traumat kumpuavat lapsuudesta.
Mutta ei minulla. Minulla oli onnellinen lapsuus.
Aivan varmasti. Enkä ole koskaan tarvinnut terapiaa.
Tai vaikka olisin tarvinnutkin,
voin itsekin uskoa, että
olisin hymyillyt terapeutille ja kertonut juuri
sen, mitä hänen olisi tarvitnnut kuulla,
että hän olisi todennut minun olevan vahva
ja pärjäävän oikein hyvin tässä maailmassa.

Heti onnellisen lapsuuden jälkeen
minusta kasvoi vittumainen teinipenikka,
jonka piti olla aina oikeassa
vaikka lakikirja vasemmassa kädessä
ja puunuija toisessa.
Väärässä en osannut olla.
Enkä koskaan oppinut virheistäni.
En edes aikuisena.

Sattuman oikusta
erään kuntoutuksen aikana
kävin keskustelun laitoksen
psykiatrin kanssa elämästä,
lähdin hänen luotaan hymyillen
olin saanut hänet nauramaan ääneen
ja vaikkei hän suostunut 
antamaan lausuntoaa kirjallisena
hän sanoi minun olevan 
harvinaisen tervejärkinen ihminen.
Noita sanoja minä vaalin tulevina
vuosina monia kertoja.

Nuorena kaipasin jännitystä
enkä uskaltanutkaan muuttaa pois kotoa
kun muut kasvoivat tohtoreiksi ja tutkijoiksi.
Minä tein lapsen
vaikka olin keskeneräinen itsekin.
Ei minusta kyllä myöhemminkään
valmista tullut.
Ei edes kunnollista äitiä.

Koskaan en oppinut juomaan viinaa
ja tupakankin jätin vuosi sitten
ja vanhin lapsista lakkasi puhumasta minulle
sillä hän ei voinut ymmärtää
että viimeinkin myös äiti on hiukan aikuistunut
ja ymmärtänyt alkaa elää omaa elämäänsä
eikä vain kaikkien muiden.

Opiskelin sitten aikuisena ja kasvoin
vain hiukan rohkeammaksi entisestä.
Takerruin vääriin ihmisiin vääristä syistä.
Tahdoin sitä samaa mitä kaikki muutkin.
Olisi niin hienoa ollut saada yksi avioliitto
ja siinä samalla kaksi kaunista lasta
ensimmäisen, liian nuorena tehdyn lisäksi.
Lapset sain, mutta en avioliittoa.
Olihan minulla ollut ennenkin
surkeita juttuja, jotka opettivat myötäilemään
ja vaikka tuolla kerralla ei olisi ollut
edes pakko, myötäilin silti.
Jotenkin kummallisella tavalla ajattelin,
että jos minä tarpeeksi näytän
rakkauttani (vaikka sitä ei olisi edes ollut)
saisin sitä itsekin.
Että kun palvelee nöyrästi ja aina
niin jonain päivänä se kiertyy
minulle takaisin.
Ei kiertynyt.
Muuta kuin hirttonaru kaulani ympärille.
Toki vain kuvaannollisesti
mutta ahdisti se silti.
Koska minulla oli traumani.
Ei toki lapsuudessa hankittu
vaan elämän mukanaan tuoma.
Iso sellainen.
En osannut pukea sitä sanoiksi.
Eikä sillä edes ollut sanoja.
Se vain oli trauma.
Myöhemmin siitä kasvoi
monta uutta traumaa.
Tai jotain sellaista.
En minä tiedä.

Minulla oli hätä.
Öisin yritin repiä ihoni irti,
päivät hymyilin iloisesti,
enkä osannut puhua.
Minä aloin toimia kuten aina.
Siten kuin oletin muiden haluavan minun toimia.
Nöyrästi odotin kesken jääneiden asioiden
loppuun selvittämistä mitään kysymättä.
Yritin ymmärtää, että ihmiset vain toimivat niin.
Eri tavalla kuin minä,
jolla oli sisällä suuri ahdistus kaikesta sanomatta jättämisestä.
Oli minun sisälläni myös
hätä kaikesta sanotusta.

Sitten tapahtui se kaikki muu.
Kirjoitin kun en osannut puhua.
Ettei elämä jatkuisi pelkästään olettamusteni varassa.
Rakensin itselleni traumaa
trauman perään.

Kuinkahan terapeutti olisi suhtautunut
elämääni jos olisin kertonut hänelle
kaiken kuten ne oli eletty.
Tai jos ylipäänsä olisin hakeutunut
hänen vastaanotolleen.

Roikun.
Tuttu hirttonaru kaulassani,
varpaat koskettaa enää hädin tuskin lattiaa.