olit se yksi,
ainut siitä valokuvasta,
joka nyt tuhkana sataa lumelle,
mietin yksinäisyyttäni,
sen syitä ja sen alkua,
sen sikiämistä kun tunsin kerran välittäväni,
ja saaden elämälleni syyn,
en uskonut niiden siipien kantavan koskaan,
nytkin pyyhin pölyt kehyksistäsi muistoilla,
sillä pienellä sanalla,
jolla kahlitsit sydämeni kaipaamaan,
ajatuksia paperinvalkoisesta kosketuksesta,
tulen olemaan aina yksin,
lohduttaa itseäni ja pyyhkimään viimeisen kyyneleen,
jättäem materian,
ilman surua siitä että joku minua kaipaa,
ilman syyllisyyttä että tekisin jonkun yksinäiseksi,
tunnen kuinka kosketat kaiverrettua kiveä,
sen pyhää maata ja kaadat minut syliisi vielä kerran,
mutta sinä et kuule kuinka itken omassa maailmassani,
josta en löydä ovea,
koputus voimistuu ja se ajaa minut hulluuteen,
maalliseen tuonelaan, jossa joutsenet jäävät kiinni ikuiseen virtaan,
niiden sulat valuvat saastaa, ne eivät valita odotustaan,
ajatuksina tekin että halua minua tänne.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
