Enkeli

Runoilija Enkelipeikko00

nainen
Julkaistu:
9
Liittynyt: 9.10.2003
Viimeksi paikalla: 13.10.2019 22:29

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Hei, olisin iloinen jos kiittäisit arvostelulllani arvostelulla, sillä niin yritän itsekin aina muistaa tehdä, eikä niitä kiitoas arvosteluista -viestejä! Kirjoitan elämästä, omastani ja siitä mitä näen ja kuullen, kunnioittaen kuitenkn jokainen yksityisyyttä. Kirjoitan, koska sisälläni on sanoja, jotka vaativat tulla sieltä ulos.
 

Kukaan ei nähnyt. Tai ehkä ei halunnut nähdä.

Kukaan aikuinen ei ollut valmis näkemään sitä taakkaa, mitä pieni lapsi kantoi ja koki - päivittäin.

Se hiipi elämääni kun olin kahdeksan, tokaluokkalainen, pieni lapsi. Pieni lapsi, jolle vanhemmat eivät kyenneet osoittamaan tarpeeksi rakkauttaan, antamaan läsnäoloa ja aikaa, läheisyyttä ja rajoja. Elämääni tuli ihminen, joka lupasi välittää ja jopa rakastaa. Joka antoi aikaaansa, huomiotaan, hellyyttäkin, joka piikkuhiljaa muuttui väkivallaksi, rikkomiseksi. En tiedä pystyykö sormella osoittamaan rajaa, jossa hyvästä tulikin paha, sallittu muuttui kielletyksi. Se tapahtui niin hiljaa, niin ovelasti ja suunnitellusti.

Minulle sanottiin kaiken olevan meidän välinen salaisuus, ettei kukaan uskoisikaan, jos kertoisin, tai että kaikki näkisivät sen jälkeen totuuden minusta. Minä todella talletin salaisuuden pitkäksi aikaa sisimpääni ja kannoin syyllisyyttä salaisuuden lisänä, kun kukaan ei ollut kertomassa, ettei lapsi voi olla syyllinen aikuisen ihmisen sairaisiin tekoihin.

Minulta on kysytty monesti, kun olen myöhemmin kertonut, miksen kertonut aiemmin. Tietyllä tapaa minä kyllä yritin vaikka toisaalta minä vain tiesin, että en voi kertoa. EI lapsella vain ole sanoja sellaiselle kokemukselle, millä voisi kertoa. Ei lapselle kuuluisi sellaiset kokemukset ikinä koskaan, eikä kenenkään aikuisen pitäisi tehdä niin. Minut saatiin olemaan hiljaa, pahantekijä sanoi jatkuvasti minun olevan syyllinen ja viettelevä, ettei hän mahda itselleen sen vuoksi mitään. Toisaalta, yritin teoillani viestittää, että ihan kaikki ei ole kunnossa, mutta kukaan ei halunnut nähdä minua niiden tekojen takaa oikeasti. Yritin monilla keinoilla ja jossain vaiheessa vanhempian ja muiden aikuisten huoli kasvoi niin suureksi, että kävimme psykologin luona, joka kuitenkin näki vain ulkokuoreni. Olinhan niin hymyilevä ja reippaan oloinen että pari käyntiä riittää; ja niin minun kokemani hirveys jäi vielä kaikilta näkemättä.

Kului aikaa, ja perheeni tilanne muuttui, lähdimme äitini kanssa kotoa pois ja aloitimme uuden elämän kahden. Oireiluni jatkui yhä, ja sai uusia muotoja aikaisempien lisäksi. Muistan tässä vaiheessa alkaneeni jättämään ruokia väliin ja oksentamaan syömäni ruuan. Muistan myös, että jostain syystä keksin rikkoa ihoani, tehdä itselleni tahallisesti haavoja. Pinnasin lisäksi koulusta ja toki opettaja ilmoitti siitä äidilleni. Äiti haki uudelleen meille apua, ja tällä kertaa sainkin oikeasti hoitoa, olin osastolla, jossa oireiluni taustoja pyrittii selvittämään ja siellä niiden todettiin olevan traumatisoitumisen seurausta. Lääkäri kirjoitti sen vuoksi minulle lausunnon, jolla haettiin tukea traumapsykoterapiaan. Terapian pääsin aloittamaan noin vuoden kuluttua, ja luottamuksen rakentamiseen meni kauan, useampi vuosi. Oireiluni jatkui terapiasta huolimatta, olin syömättä pitkiä aikoja ja liikuin paljon sekä aliravitsemustilastakin johtuen, söin suuria määriä ruokaa ja oksentelin. Ja myös viiltelin itseäni, ja siitä minulla on muistonani joka puolella kehoa paljon arpia. PIkkuhiljaa, kun luottamus kasvoi, kasvoi myös rohkeus kokeilla toimia pahan olon ja tunteiden kanssa toisin. Terapiassa vahvistettiin tervettä osaa minusta lisää ja lisää, ja luotiin realistisempaa kuvaa itsestäni. Terapeuttini oli ensimmäinen ihminen jolle hyväksikäytöstä kerroin, ja hän on ollut ratkaiseva henkilö siinä, että minä yhä olen olemassa -jossain vaiheessa hän oli ihminen, joka tiesi minusta kaikkein eniten.

En voi sanoa vielä, enkä tuskin koskaan olevani täysin ehjä, sen verran syvästi minuun on kajottu liian varhain.
Mutta tänä päivänä voin katsoa taaksepäin ja ihmetellä matkaani, voin olla ylpeä, että valitsin elämän ja valtavan määrän työtä, jonka mukana tuli paljon iloa ja onnea.
Olen hakeutunut vertaisturyhmään, jonka kautta löysin itselleni saman kokeneita vertaisia ja osasta heistä on tullut läheisiä ystäviäni. Olen valtavan kiitollinen heistä ja elämän pienistä ja suurista pisaroista onnea, ja arvostan elämääni kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi.

Selite: 
Kajaanin kaupunginteatterin esitykseen Enkeli kirjoitettu teksti eräänlaisesta elämän käännekohdasta. http://www.kajaaninteatteri.fi/?pid=923
Kategoria: 
 

Kommentit

koskettava

 

Käyttäjän kaikki runot