Makaan sängyllä silmät auki.
Sinä nukut ja minä vain makaan tässä silmät auki,
kuin koira, säpsähdän kaikkea ja jokaista ääntä.
Pelkään hengittää mutta samalla pelottaa,
että lopetankin sen kokonaan.
Sinä olet kääriytynyt meidän parivuoteen isoon peittoon
eikä minulle ole tarjolla edes pientä kulmaa suojaksi.
En kuitenkaan palele.
Ennen kyllä palelin mutta nyt ei ole kylmä minua löytänyt.
Käperryn sängyn reunalle siistiin kerään, sikiöasentoon varmuuden vuoksi: että on turvallinen olo.
Huokailen välillä.
Minun pitäisi nukkua,
pitäisi nukkua hyvin, olla onnellinen ja
pärjätä tässä elämässä.
Kyllä minulla on ne edellytykset.
Olen nätti
ja hyvät sosiaaliset taidot omaava nuori nainen!
Mutta masentaa.
Nämä yöt ovat niin kovin vaikeita.
Elämänlangat eivät pysy käsissäni vaan
sekoittuvat ja menevät solmuun niin että
pysyvätkin niin.
Mutta minä en jaksa näiden öideni jälkeisiä
aamuja enää ja minä alan hiukan jo toivoa
että hengitykseni lakkaisikin
Aivan niin sillä tavalla, vahingossa.
Itsestään.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Surullisen pohdiskeleva runo.Voimia!.