Nimetön

En ollut kuullut hänestä vuosiin.

Jossain vaiheessa elämämme erkanivat toisistaan ja hän katosi eikä ottanut enää yhteyttä minuun eikä kenenkään, jonka olimme yhdessä tunteneet. Kukaan ei tiennyt, mitä hänelle kuului. Joku tiesi ilmansuunnan, mihin hän oli lähtenyt, muttei sen kummemmin mitään, mitä hän siellä olisi saattanut tehdä. Sitten minä eräänä päivänä löysin hänet.

Ainoa, mitä mutkassa näin, oli mustuus, jonka lävisti etuvalojen kelmeä keltainen paljastaen kiiluvan silmäparin, joka kuului kummastuneelle eläimelle. Voi saatana, ajattelin, sehän on ihan perkeleen suuri. Ja sitten minä kuolin.

Jos minut kaivettiin ulos, en tiennyt sitä. Jos valuinkin kuiviin, minulla ei ollut sellaisesta aavistustakaan. Jos minut pakattiinkin hissimäiseen hetekaan ja nostettiin ulvovaan autoon, en osannut nähdä ymmärtääkseni. Olin ollut kuollut siitä hetkestä saakka, jona kuusisataa kiloa hirvisonnia osui konepeltiini ja tunkeutui tuulilasista sisään.

Valkeus voittaa ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä. Enkelikuoro laulaa kailotti jostain syystä vanhaa joululaulua, kun astuin taivaaseen, sillä äkkiä silmäni tapasivat tavattoman valkeuden ympärilläni. Koetin tähyillä laulajia, tai olentoja ylipäätään, mutta oli kuin olisin ollut aivan yksin.
"Mikä taivas tämä on, jos täällä joutuu yksin olemaan?" huudahdin kaukaisuuteen kuin toivoen Jumalan vastaavan.
"Olen varma, että äitisi tulee pian kahviosta", Jumala vastasi.
"Anteeksi mitä?"

Ja sitten taivas muuttui. Ympärilläni oli aivan tavallinen sairaalahuone, jonka toisessa sängyssä minä makasin.