Tuomas istuu valaistun työpöytänsä äärellä. Pöydän kaltevan pinnan alta hohkaa valo, joka saa ohuen paperin näyttämään hauraalta, melkein kuin untuvapinnalta. Kynän terä piirtää varmoja viivoja ensin, kunnes kynä pysähtyy ja laskeutuu alas. Vain siksi aikaa, kun Tuomas korjaa pöydän yläpuoleista kohdevaloa. Hän nostaa kynän käteensä ja kumartuu lähemmäs paperia. Valo pöydällä on niin kirkas, ettei takaapäin Tuomaksen ääriviivoja pysty kokonaan erottaa. Ihan niin kuin kesäisellä rannalla laiva, joka seilaa auringon laskua kohti, hukkuu valoon, niin tuntuu Tuomaskin hukkuvan nyt pöytänsä säteisiin. Paperiin muodostuu voimakkaita, pitkiä ja kaarevia viivoja, kunnes ne lopulta muuttuvat lyhyemmiksi ja hennommiksi. Varmalla kädellä hän antaa kynänsä vaeltaa ja luoda mustaa haluamiinsa paikkoihin. Montako tuntia Tuomas on istunut siinä penkillään nauttien mielikuvituksensa annista?
Tuomaksen selän takana avautuu tumma huone, jonka ikkuna työpöydän edessä on peitetty pimennysverholla. Seinät Tuomaksen äiti on maalauttanut tumman ruskeiksi Tuomaksen pyynnöstä. Vaaleaa väriä kun ei pysty hämärtämään edes pimeässä ja Tuomas haluaa teostensa loistavan seiniltä. Aikaisemmin idea oli toki ollut loistava, mutta nyt huoneen seinille on kiinnitetty piirustuksia. Ihan kuin tapetti, ne peittävät jokaisen vapaan neliön lukuun ottamatta ikkunaa ja ovea. Niitä on niin paljon, ettei seinien väri erotu alta. Työpöydän valo osuu lähimpiin kuviin, joista jokainen esittää naista. Eri asennoissa ja vaatteissa, tummia, vaaleita, takaa, edestä, sivulta, kuolleena, elävänä, iloisena, surullisena, kauhuissaan. Kaikki ne ovat naisia. Pöydän äärestä kuuluu murahdus kun Tuomas vaihtaa ohuen lyijykynänsä tussiin saadakseen hahmotelmansa eloon. Väri ja varjot puuttuvat vielä. Ovelta kuuluu vaimea koputus, johon Tuomas murahtaa vastaukseksi. Koputus toistuu, ja Tuomaksen olkapää kohoaa pöydän päällä. Nostamatta katsetta paperista hän huutaa takaisin käskyn painua helvettiin. Askeleet oven takaa poistuvat. Narahdus lattialaudasta saavat Tuomaksen vakuuttumaan tulijan poistuneen ja tussi jatkaa vaellustaan paperilla. Viimein, monen tunnin uurastuksen jälkeen Tuomas nostaa katseensa paperista, hymähtää hiljaa itsekseen ja viheltää vienosti huuliensa välistä. Paperiin on ilmestynyt kuva vaaleasta naisesta. Kaunis kuin nukke, jonka hiukset valuvat viehkeänä purona olkapäille nutturasta, jonka kruunaa hunnunomainen vaate ja otsaripa. Naisen kokovalkoinen puku laskeutuu rinnoilta aina nilkkoihin saakka nuollen samalla jokaista mutkaa ja notkoa naisen vartalolla. Vaate jättää olkapäät sekä suloisen joutsenkaulan näkyviin. Ainoastaan pieni koru kaulalla valuu solisluiden päältä dekolteelle. Tuomas hymisee ja hykertää itsekseen tutkiessaan kätensä jälkeä. Hän tuijottaa kuvaa kunnes suupielet laskeutuvat takaisin perusilmeeksi ja paperi laskeutuu pöydälle kuivumaan. Tuomas nousee pöytänsä äärestä, napsauttaa kohdevalon pois päältä ja älähtää hiukan koskiessaan vahingossa spotin kuumaan polttimoon. Hieroen oikeaa kämmentään, hän kulkee huoneensa poikki valokatkaisijalle ja sytyttää huoneeseensa kattovalon. Valaistus paljastaa seinät kokonaan. Montako vuotta on Tuomas tehnyt kaikkien näiden teosten eteen töitä?
Oven viereisellä seinällä on selvästi ensimmäiset piirrokset. Niiden kynän jälki on vielä epäilevä ja kokeileva, hiukan harhaileva ja ilmeisesti saanut vaikutteita sarjakuvista. Yhtä kaikki, tälläkään seinällä ei ole kuvia muista kuin naisista. Sama kuvio toistuu huoneen pitkällä seinällä, jonka edestä Tuomas on jossain vaiheessa siirtänyt sänkynsä pois saadakseen lisää tilaa kuvilleen. Sänky, joka nyt sijaitsee keskellä huonetta, on nuhjuisen näköinen sillä pitkinä iltoina, jolloin Tuomas piirtää, ei hän nukkumaan mennessä jaksa sitä avata, eikä aamuisin tarvitse pedata avaamatonta sänkyä. Hänen äitinsä lakkasi vuotta aiemmin käymästä huoneessa hakemassa likapyykkiä tai vaihtamassa lakanoita Tuomaksen saatua räjähdysmäisen kohtauksen äitinsä ehdotettua vaikka kansiota kuville seiniltä. Tuomas oli ostanut oman lukon oveen ja estänyt näin pääsyn hänen valtakuntaansa. Itse asiassa, Tuomaksen sängyssä olevat lakanat ovat vielä samat, jotka äiti vaihtoi ennen porttikieltoaan.
Tuomas napsauttaa vielä työpöytänsä valon pois päältä ja kiertää avainta lukossa avatakseen ovensa. Hän vilkaisee kertaalleen ikkunapäätyyn varmistaakseen teoksensa vielä olevan pöydällä. Viimein hän sulkee ja lukitsee oven astuttuaan ulos huoneestaan. Kuva pöydällä on henkeäsalpaavan kaunis. Sitä katsoessa odottaa, koska nainen liikahtaa ja alkaa elää, sillä niin aidonoloinen se on.
Tuomas, jonka todellisuus siirtyi monta vuotta aiemmin maailmasta paperille, piirsi morsiamen. Pienet, lysyssä kulkevat hartiat, paksulinssiset silmälasit, joiden tehoa joudutaan joka vuosi nostamaan sekä huono hammashygienia olivat olleet Tuomakselle kouluajoista lähtien kuoleman tuomio. Hänen elämänsä alkoi kun hän syntyi, mutta päättyi ala-asteelle, kun hän joutui kiusaajien kynsiin. Tuomas, jonka elämää ei koskaan ole nainen koristanut löysi oman maailmansa jossa edes hänen höröttävät korvansa, tai lihakseton ruumiinsa ei ole ollut este löytää naiskauneutta omakseen. Jokainen hänen piirustuksistaan on hänen omansa. Jokainen nainen papereissa on olemassa hänen vuokseen niin kauan, kuin hän vain haluaa. Iltaisin, kun Tuomas ei enää jaksa piirtää tai ideoita ei ole, hän istuu sänkynsä reunalla katsomassa teoksiaan. Hän kuvittelee mielessään kynttiläillallisia, kutsuja juhliin, kihlajaisia. Viimeinen hänen piirroksistaan on morsian.
Hänen morsiamensa.
Oven takana lattialauta narahtaa ja Tuomas palaa takaisin valtakuntaansa. Niin kuin niin lukemattoman monia kertoja aiemminkin, kuljettaa hän iltapalansa piironkinsa päälle. Tuomas istahtaa sänkynsä reunalle ja huokaisee syvään itsekseen. Hän antaa katseensa kiertää jokaisen seinän jokaisen kuvan erikseen. Hän pysähtyy jokaisen piirustuksen kohdalla miettimään ja mittailemaan oman kätensä jälkeä, kuin etsien virheitä täydellisistä naisistaan. Ikkunaseinän kohdalla hänen katseensa pysähtyy nurkkaan. Hän laskee kämmenensä reisilleen ja nousee pöytänsä luokse. Varovasti kulmasta kiinni ottaen hän nostaa viimeisimmän kuvan käsiinsä ja katselee sitä rakastaen. Tuomas puhaltaa vielä paperin pintaan kuin varmistaakseen sen kuivuneen jo ja kulkee huoneensa poikki piirongilleen. Ylimmästä laatikosta, vaatteidensa seasta Tuomas kaivaa paperiliiman. Hetken mietittyään hän liimaa kauniin morsiamensa pimennysverhonsa pintaan. Verhoja hän ei enää nosta. Tuomas tarraa sänkynsä päädystä kiinni ja kääntää vuoteen niin, että pystyy katsomaan ikkunalle istuessaan sänkynsä reunalla. Hän hakee piironkinsa päältä iltapalansa ja syö irrottamatta kertaakaan katsettaan verhoonsa liimatusta olennosta. Koskaan aiemmin ei maapähkinävoilla päällystetyt leivät ole maistuneet niin hyviltä. Syötyään nautinnolla ruokansa, hän laskee lautasensa vierelleen lattialle, ja jää tuijottamaan eteensä. Tuomas on jälleen omassa maailmassaan. Hän kuvittelee itsensä alttarille maailman suloisimman morsiamen kanssa.
Siinä Tuomas nyt istuu. Katse naulittuna kaukaiseen maahan, jossa todellisuus olisi hänen mielikuvansa. Viimein, Tuomas laskee katseensa syliinsä. Hän vuodattaa yhden kyyneleen silmästään ja kaivaa tyynynsä alta pistoolin. Miten ja mistä hän sen on saanut, sitä ei tiedä kukaan. Siinä on Tuomas, yksin huoneeseensa lukittuna, kaikki kauniit kuvat veren tarhaamina seinillä. Vain yksi piirros on puhdas.
Hänen kuvankaunis morsiamensa, jonka hän sijoitti erilleen kaikesta. Pääsikö Tuomas nyt siihen maahan, missä häntä odottaa alttari ja piirustuksen nainen? Ainakin hänen kasvonsa hymyilee. Sekin vähä, mitä niistä on enää jäljellä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
