minun on yhä vaikeampi katsoa vierestä
ja tiedostaa, kun näinä päivinä
hengittäminen vain tuntuu kipuna,
aristavina vetoina nikamien välissä.
kaikki menee,
kaikki menee ohi
liikaa kysymysmerkkejä.
nousen ylös,
suljen oven taakseni.
siitä on jo vuosia kun kävelin täällä
vain eksyäkseni
äiti tahtoi, että olisin elänyt kuin Amélie,
nyt uskoo vain Buddhaan,
ja luulee saavansa rauhan helmet kaulaansa kiedottuina.
mutta kukaan ei koskaan kysynyt
aluista tai lopuista,
ne tulevat kuitenkin.
mitä ne teeskentelevät?
mitäsinäteet
jotasinästeet
MITÄSINÄTEET
kunsinäteet
kenellesenteet
tuntuu kuin koko kaupunki olisi unohtanut,
kuin sekin katsoisi suoraan lävitseni
näkisi vain unieni loput,
ne joissa kukaan ei herää ja ole kaunis.
kunpa minäkin voisin vain
valita kuvista kauniimmat ja unohtaa
rumat karheat kehykset.
kulman takana on äidin raput,
joista halusin paeta vastauksia.
viikonloppuna hän kertoi sen totuuden,
jota pelkäsi koko elämänsä ajan.
”sinä aloitat aina sanomaan ’hyvästi’
ennen kuin edes heräätkään.”
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Todella koskettava..Hienosti kirjoitettu!!! :)
Voi herranjestas
Koskettaa, ja syvään.
Olisin itkenyt mutta purin huulta pidättäen (itsetuntoni kärsii liikaa jos pillitän tietokoneen ääressä).
UPEA. Kaksi viimeistä säettä täydellisiä. <3
siis, hmm, ps; tosi hieno runo.