Istun ikkunan vieressä iltaisin ja katson ulos kaukaisuuteen, niin monta kertaa olen vain katsonut ulos.
tämäkin hetki on yksi niistä monista, olen vain ja istun.
Ajatukset sekoittuvat biisien sanoihin joita hiljaa mielessäni hyräilen: ”…Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa… …näinä öinä mieli matkustaa, se kulkee missä tahtoo… …palat pienet nuo, edessäni nään, joita paikoilleen en saanut milloinkaan, sen jo tiedän miten synnytään ja miten täältä lähdetään vaan tärkeintä en tiedä kuitenkaan...”
Suljen silmäni ja olen hetken ajatuksissani, en jaksa kuivata kyyneleitä jotka valuvat pitkin poskiani. Viimein vedän verhot ikkunaan ja tallustan sängyn reunalle istumaan, kunnes kaadun selälleni ja hautaan itseni peittojen ja tyynyjen alle. Itken, kaipaan turvallista syliä johon voin käpertyä, kaipaan ihmistä jota voisin helliä ja halia. Joka kerta kun suljen silmäni vierähtää kyynel poskelleni, joka kerta kun painin ajatuksissani tämän tunteeni kanssa, joka kerta se satuttaa. Rutistan tyynyä ja itken.
Viimein nukahdan silmät kipeinä ja saan nukuttua pari tuntia, kunnes herään kellonsoittoon, taas on yksi pitkä päivä edessä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit