Rolf, Untamo tai Ikaros

Kun olin pieni, setäni kertoi minulle tarinan Ikaroksesta. Mielestäni Ikaros oli typerä nimi, vähän niin kuin Rolf tai Untamo, joten aloin kutsua Ikarosta Iiroksi. Tarinassa Iiro teki itselleen siivet, mutta lensi liian lähelle aurinkoa eivätkä hänen siipensä enää kantaneet. Iiro putosi ja kuoli. Minusta se oli kummallista. Ei ihmisen kuulu lentää.

Ala-asteella luokalleni tuli uusi poika, josta kukaan ei pitänyt. Hänen nimensä oli Iiro. Olin aivan varma, että hän oli juuri SE Iiro, joka jonakin päivänä lentäisi liian lähelle aurinkoa. Päätin, että minun on pidettävä hänestä huolta. Meistä tuli parhaat ystävät. En koskaan, koskaan, antanut hänen katsella mitään lentävää, puhua lentämisestä, edes ajatella lentämistä. Oli minun vastuullani, ettei Iirolle kävisi mitään.

Eräänä aamuna Iiro ei enää tullut kouluun. Kukaan ei tiennyt miksi. Paitsi minä. Olin suunniltani. Olin epäonnistunut! Joku oli kertonut Iirolle lentämisestä ja oli käynyt juuri niin kuin pelkäsin! Kun kerroin opettajalle, hän käski minun olla hiljaa. Hän sanoi, ettei Vihti ole aurinko vaan pikemminkin kuun pimeä puoli. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.

Iiro lähti, mutta Ikaros pysyi mielessäni. Jostakin elämääni ilmestyi tummasilmäinen mies. Hänen selkäänsä oli tatuoitu siivekäs poika. Minun niskaani aurinko. Hymyilimme toisillemme ja hän kantoi vinyylilevynsä asuntooni. Hänen nimensä ei ollut Rolf, Untamo tai Ikaros. Hän oli Mikael ja lensi lentokonetta. Minuun juurtui pelko.

Saimme pojan. Pojalla oli kiharat hiukset. Kun hän kellui vastani sisällä, olin varma, että synnyttäisin Ikaroksen. Olin varma, että hänellä olisi siivet. No, hän syntyi siivettömänä. Olin pettynyt, mutta iloinen. Poika näytti enkeliltä ja tuoksui puolilikaisilta lakanoilta. Hänen jalkapohjansa olivat sileät ja eikä hän nauranut koskaan.

Erään kerran Mikael lensi suurta lastillista keskiluokkaa kohti Madeiraa. Olen miettinyt joskus mitäköhän moottoreihin imeytyvät linnut mahtavat ajatella juuri ennen kuolemaansa. Taivas oli kuulemma ollut kirkas. Pojalle sanoin, että isä oli lentänyt aurinkoon hakemaan Ikaroksen haudalle auringonkukkia.

Vuotta myöhemmin vein pojan tähtitorniin katsomaan kaukoputkella. Isää ei auringossa näkynyt, eikä kukkiakaan. Poika ei enää uskonut minua. Meni muutama vuosi ja hän alkoi harrastaa riippuliitoa. Pyysin auringolta, että se säästäisi pojan ja ottaisi minut mieluummin. Aurinko uskoi ja antoi minulle ihosyövän. Olin tyytyväinen.

Eräänä aamuna poikani tuli makuuhuoneeseeni ja herätti minut. Hän avasi verhot ja antoi auringon paistaa sisään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tiesin, että kuolisin sinä päivänä.

Ja niin minä kuolin. Keskipäivällä, kun aurinko katsoi sisään tehden makuuhuoneen seinälle kuvion. Se muistutti siivekästä poikaa.