Mary ja Tom istuivat autossa, he olivat matkalla kohti sukujuhlia. Radiosta soi Tom Pettyn kappale I Won´t Back Down ja he juttelivat niitä näitä. Sitten Mary kysyi Tomilta. ”Jos saisit olla joku kuuluisuus, niin haluaisitko olla sellainen?”
Tom katsoi vieressään istuvaa Maryä ja hymyili. Päivä oli alkanut hyvin ja koko elämä tuntui hänestä hyvälle. Hän sanoi.
”Jos totta puhutaan, niin olen aina salaa halunnut olla kuuluisa. Todella kuuluisa. Ehkä joku näyttelijä tai kirjailija.”
”Millainen näyttelijä tai kirjoittaja” Mary sanoi. ”Tarkenna hiukan!”
”No, tiedäthän, että olen aina ihaillut Matt Damonia. Sellainen komea ja itsevarma näyttelijä tahtoisin olla, varsinkin hänen roolisuorituksensa Good Will Huntingissa on loistava. Ja mitä kirjailijoihin tulee, niin haluaisin olla tunnettu hyytävistä kauhutarinoista, kuten Stephen King tai Dean Koontz. Tai H.P. Lovecraft.”
”H.P. Lovecraft!” Mary naureskeli. ”Eikö se ole jo nykyään hieman liian vanhan aikaista kirjallisuutta?”
”Liian vanhaa kirjallisuutta? Kyllä se ainakin minulle uppoaa hyvin ja monelle muullekin.”
”No joo, okei totta.”
Sitten kappale radiossa vaihtui ja seuravaksi tuli Queenin kappale Its A Kind of Magic.
Mary sanoi Tomille. ”Ollaankohan me nyt oikealla reitillä? Minusta tuntuu, että olemme olleet jo ikuisuuden tällä kirotulla samalla metsätiellä.”
”Odota hetki, kulta, katson navigaattoria.”
”Ok.”
”Hitto, näyttää siltä, että navigaattorikin on rikki. Se ei anna minulle mitään tietoa. Meidän täytyy vaan toivoa, että tämä metsätie loppuu kohta tai, että tien varressa tulee jokin opastetaulu. Muuta emme oikein voi tehdä. No, koitetaan olla positiivisella mielellä, kulta.”
Tien varressa näkyi jo kaukaa jonkinlainen kyltti. Tom hiljensi vauhtia ja pysäytti kyltin kohdalle. Molemmat katsoivat sitä. Sitten Tom sanoi. ”Mitä hittoa tuossa kyltissä oikein lukee! KINGS TOWN, kaupunki jossa legendat ja kuuluisuudet ovat, elävät ja kukoistavat. VÄKILUKU: 669
”No, johan nyt on kummallinen kyltti!” Marykin totesi. Molemmat ihmettelivät sitä, ja tajusivat, ettei heillä ollut muuta keinoa, kuin jatkaa eteenpäin ja mennä KINGS TOWNIIN kysymään neuvoja ja opastusta. Tom painoi kaasua ja he jatkoivat eteenpäin kohti mysteerikylää.
Viimein edessä näkyi jotain. Se oli metsän keskellä oleva pieni ja idyllin näköinen kylä, itse KINGS TOWN. Mary ja Tom olivat helpottuneita, viimein he saisivat apua ja neuvoja ja pääsisivät perille sukujuhliinsa. Hyvillä mielin he ajoivat sisään kaupunkiin ja katselivat kaikkea ympärillään, kaupunki näytti hyvin kodikkaalta, juuri sellaiselta unelmapaikalta jossa jokainen haluaisi viettää eläkepäiviään ja miksei muutenkin.
Sitten Tom katsoi auton kojelautaa ja näki, että bensa oli loppumassa. Kuin johdatuksen onnesta heidän edessä oli juuri pieni huoltoasema. Tom kaartoi auton sen pihaan ja molemmat nousivat siitä ulos ja venyttelivät väsyneitä jäseniään. Sitten he astelivat huoltoaseman sisään, Tomilla oli kauhea jano ja hän kaipasi energiajuomaa jota oli jo pitkän aikaa tottunut juomaan silloin tällöin.
Tunnelma huoltoaseman sisällä oli mielenkiintoinen. Oli kuin he olisivat tehneet aikakoneella aikamatkan taaksepäin, huoltoaseman sisus oli kuin suoraan 50-60-luvulta ja kaikki henki sen ajan henkeä. Tom otti kylmiöstä juomansa ja käveli rennosti omalla tyylillään tiskille.
Tiskin takana seisoi mies joka näytti Tomista siltä, kuin hän olisi nähnyt miehen jossain ennenkin. Tummaihoinen myyjä puhui korkealla kimittävällä äänellä Tomille. ”Hyvää päivää, herra! Yksi energiajuoma siis, kiitos!”
Nyt Tom katsoi edessään olevaa miestä pitkään. Sitten hän yhdisti miehen mielessään oleviin mielikuviin. Mies oli kuin ilmetty muusikko Little Richards, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta – silti – Tom ei saanut sanottua hänelle mitään, maksoin vain juomansa ja poistui myymästä samaan aikaan kuin myymälän jukeboxista soi vanhaa, sen ajan nuorison rakastamaa rautalanka-rockia, Small facesia.
Ulkona hän käveli autolle jossa Mary odotti häntä. Mies avasi oven, istui alas, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten Marylle. ”Tässä paikassa on jotain kummaa, ehkä. Huoltamon myyjä oli aivan kuin ilmetty kuuluisa muusikko Little Richard. Voisin vaikka vannoa, että se oli hän. Voisin vannoa sen!”
Mary katosi hetken miestään, ja sitten purskahti nauramaan. ”Vai on Little Richard myyjänä tuolla huoltoasemalla! Nyt sinulla menee kyllä liian lujaa, vaikka ymmärrän, että tämä kaikki stressaa sinua, mutta koita nyt kuitenkin kulta pysyä realiteeteissa. Mies varmaankin vaan muistutti sinua etäisesti Little Richardista, ja siinä koko juttu. Tule järkiisi ja jatketaan matkaa eteenpäin, meidän täytyy saada jostain neuvoja mihin suuntaan jatkaa matkaamme.” ’
Nyt Tom katsoi vaimoaan. Sitten hän sanoi. ”Kyllä, olet varmaan oikeassa. Ehkä mies vaan näytti Little Richardilta ja siinä kaikki. Lähdetään eteenpäin, meillä alkaa jo olla aikamoinen kiire, että ehdimme ajoissa juhliin.”
Auto saapui vihdoin kaupungin keskustaan. Siellä vallitsi samanlainen 50-60-luvun tunnelma mikä oli ollut pääteemana huoltoasemalla. Molemmat, Mary ja Tom katselivat ympärilleen ja eivät voinut uskoa mitä näkivät, se tuntui heistä kuin he todella olisivat tehneet suuren ja uskaliaan aikamatkan menneisyyteen, aikaan joka ei koskaan palaisi takaisin muuten kuin ihmisten muistoissa. Kaupungin keskustassa oli liikenneympyrä ja Tom ajoi sitä pitkin.
”Mitä tämä kaikki oikein on, Tom?” Mary kysyi ja hänkin alkoi olla huolestunut, koska tunsi intuitiollaan, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan. Koko kaupungissa ja sen ilmapiirissä oli jotain niin teennäistä ja pelottavaa, että molemmat olivat kananlihalla. Sitten Tom kuitenkin puhui yrittäen rohkaista Maryä. ”Ehkä tälle kaikelle on jokin järkevä selitys. Ehkä tänään on jokin kaupungin oma juhlapäivä ja he kunnioittavat mennyttä aikaa tai jotain muuta sellaista. Ajattele, ehkä se on syy tähän kaikkeen.”
”En tiedä, Tom. Minusta tuntuu, että meidän olisi paras lähteä pois täältä ja kiireen vilkkaa. Minun vaistoni sanoo niin, Tom ja kuten tiedät, se ei koskaan ole kovin väärässä.”
”Hmm. Ehkä niin. Ehkä niin…” Tom vastasi.
Silloin tapahtui jotain. Jotain joka muutti koko tapahtumien suuntaa. Koko kaupungissa alkoi soimaan hyvin kovaääninen sireenin ääni, sellainen joka täytti koko kaupungin ja jota yksikään siellä oleva ihminen ei voisi välttyä kuulemasta. Lisäksi Mary huomasi heti, että Tomin katse ja olemus muuttuivat heti. Nyt mies oli kuin unessa tai hypnotisoitu ja Tom sanoi. ”Hitto, että on nälkä. Pakko saada syötävää. Aivan pakko.”
Tom pysäytti auton ja oli avaamassa ovea, kun Mary sanoi tai oikeammin rukoili miestään: ”Tom, ole nyt hyvä ja laita ovi kiinni ja lähdetään helvettiin tästä paikasta! Nyt heti, en sano toista kertaa!”
Mutta, Tom ei kuunnellut häntä. Tomilla oli nyt aivan muut aikomukset ja hän lähti menemään kohti lähellä olevaa ravintolaa jonka räikeässä mainoskyltissä luki seuraavaa:
LARRY´S HOT AND DELISIOUS FOOD – COME ON EVERY TIME AND ENJOY!
Tom astui ravintolan ovista sisään ja ovikello helähti soimaan iloista rock and roll-säveltä jota Tom ei kuitenkaan tunnistanut. Sisällä hän katseli ympärilleen ja hänen leuka oli tipahtaa pois paikoiltaan. Ravintola oli täynnä upeita julisteita joissa komeili kaikkia kuolleita kuuluisuuksia ja elokuvatähtiä, joukossa oli muun muassa James Dean, Jack Kerouac, Charlie Chaplin, Janis Joplin, Jimi Hendrix ja Jim Morrison.
Tom tajusi hypnoosinsa lomasta osittain, että nyt oltiin jonkin harvinaisen ilmiön äärellä. Jonkin sellaisen mille ei ollut vastinetta missään muualla maailmankaikkeudessa.
Tom käveli tiskille ja raapi päätään miettiessään mitä syötävää ostaisi. Mies joka näytti Tomista aivan Jimi Hendrixille seisoi tiskin takana. Tom oli tilaamassa ruokaa, mutta rohkaisi itsensä ja sanoi myyjälle. ”Hei, tiedättekö, että näytätte aivan edesmenneeltä kitaristilta Jimi Hendrix? Olette kyllä kovin hänen näköinen!”
Tummamies tiskin takana nauroi ja se ei ollut hyväntuulista naurua, vaan sellaista mikä saa kuulijan selkäkarvat pystyyn. Sitten mies viimein puhui. ”Minä olen mitä olen, kaikki on niin suhteellista, kuten tuo mies jonka kuva meillä on seinällä ja kuka on hyvin pidetty asukas tässä meidän pienessä kaupungissa tunnetusti sanoi. Tarkoitan Albert Einsteinia. Tokihan te tiedätte hänet?”
Mies nauroi lisää ikävää nauruaan. Tom kuitenkin sanoi. ”Asuuko Albert Einstein täällä? Jopas on kummallista, kerrassaan.”
”Kyllä, herra Einstein asuu täällä. Ja täällä on paljon muutakin kummallista ja outoa. Kuten esimerkiksi se mitä kohta toisen kerran tapahtuu.”
”Mitä tarkoitat? Mitä kohta oikein tapahtuu?” Tom kysyi mieheltä.
”No, kuulette sen ihan itse kohta. Malttakaa hetki. Noin, juuri noin. Nyt se tapahtuu!”
Silloin Tom kuuli sen taas. Ja samoin autossa istuva Mary. Ympäri kaupunkia alkoi soida jo toisen kerran jokin hyytävän pahalta kuulostava luja kellonääni ja joka täytti äänellään kaiken ympärillään. Se soi ja soi kunnes oli tehdä Tomin ja Maryn hulluiksi. Silloin Tom unohti Jimi Hendrixin-näköisen miehen ja astui ravintolasta kylän autiutta huokuville kaduille. Hän huomasi, että kadut olivat nyt täynnä väkeä eli kylän asukkaita ja jokaista heistä kuvasti ja yhdisti yksi piirre: he kaikki olivat edesmenneitä kuuluisuuksia, joukossa oli näyttelijöitä, kirjailijoita, keksijöitä ja muita kuuluisuuksia. Tämä kaikki kummastutti Maryä ja Tomia ja sitten alkoi tapahtua jotain uhkaavaa. Kaikki kylän asukkaat tulivat Tomin ja Maryn ympärille ja sulkivat heidät rinkinsä sisäänsä. Hetken kaikki oli hiljaista ja kyläläiset sekä Tom ja Mary vaan tuijottivat toisiaan.
Sitten taas tapahtui jotain. Kylän asukkaista muodostui käytävä kohti kylän keskustaa ja heitä törkittiin kulkemaan sitä kohti ja eteenpäin ja Tom ja Mary eivät voineet tehdä muuta kuin totella.
Viimein he saapuivat kylän keskustaan ja näkivät siellä ison teatterinäyttämön ja lavan millä pysyi pitämään vaikka musiikkikonsertteja. Lisäksi näyttämön keskellä oli valtavankokoinen kuutionmuotoinen rakennelma jonka tarkoitusperiä tai toimintaa pystyi vain arvailla. Kuitenkin Tom ja Mary tiesivät jo, ettei tästä mistään seuraa mitään hyvää. Väkijoukko törkki heitä edelleen ja johdatteli heidän lavalle jolla iso kuutio oli. Lavalla ollessaan ja väkijoukon katsoessa heitä, Tom tunsi kuin olisi ollut alasti ja se oli kiusallinen tunne. Mary luultavasti tunsi samoin.
Sitten kaikki hiljeni. Väkijoukosta ei kuulunut ääntäkään ja pieni toivo heräsi Tomissa. Hän ajatteli, että ehkä kaikki oli jotain hyväntuulista leikkiä tai pilaa tai jotain vastaavaa ja, että kohta kaikki alkaisivat nauramaan ja pyytelisivät heiltä anteeksi keppostaan. Mutta, mitään sellaista ei tapahtunut ja väkijoukon keskeltä tuli joku kuuluisuus lavalle Tomin ja Maryn viereen. Se oli mies joka näytti aivan James Deanilta ja luultavasti olikin hän. Hän puhui väkijoukolle sekä Tomille ja Marylle. ”No niin, taas näin. Luoksemme on tullut pari uutta onnetonta ja me teemme heidät vielä onnettomimmiksi!”
Silloin Tom suutahti, hän tunsi, että jokin suuri itsesäilytysvietti otti hänessä vallan ja hän huusi kaikille. ”Ei, tämä ei ole oikein! Me tulimme hakemaan apuanne oudosta kylästänne ja te tahdotte meille pahaa. Ei, se ei sovi nyt, me poistumme täältä ja lähdemme omille teillemme takaisin normaaliin maailmaan minne kuulumme!”
Koko väkijoukko puhkesi suureen nauruun ja osoitti Tomia ja Maryä sormillaan. Naurua ja ilakointia kesti pitkän aikaa, sen jälkeen James Dean puhui naama oudossa virneessä: ”Noin. He siis tahtovat pois. Kaikki tahtovat pois, mutteivat ymmärrä, että tämä on kaiken loppu ja päätepiste, alfa ja omega. Täältä ei ole tietä pois, mutta kaikki saavat olla kuuluisia ja arvostettuja, kuten on myös Tomin ja Maryn laita.”
Sitten James Dean piti pienen tauon ja jatkoi. ”Mutta, nyt on aika puheiden loppua ja Tomin ja Maryn aika mennä kuutioon. Aah, tuohon aina niin ihanaan kuutioon joka toteuttaa jokaisen pelon ja häiriintyneen mielenliikkeen pienintäkin yksityiskohtaa myöten.
Sitten kuutioon tuli eloa, se alkoi loistamaan sinistä häikäisevän voimakasta valoa ja yksinkertaisesti imaisi Tomin ja Maryn sisäänsä. Nyt heistäkin tulisi kuuluisia, ainakin koko kylässä, Tom olisi kuuluisa verisistä novelleistaan jotka manifestoituivat kuution sisällä hänen kauhukseen ja Mary – no, – Mary olisi kuuluisa salaisesta haaveestaan olla kauhuelokuvien nainen ja hirviöiden viaton uhri. Nyt KINGS TOWNIN kuuluisilla asukkailla oli pitkäksi ajaksi katseltavaa, kun Tom ja Mary toteuttivat itseään kuution sisällä ja heillä ei ollut mitään kiirettä pois lavan edestä jolla suuri kuutio kauheuksineen oli ja eli ja loisti ikuisuuksiin asti.
Loppu
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
