Perheeni ja raittiuteni erottavat toinen toisensa..

Hulluna heiluin humalassa.

Vedin milloin mitäkin.

Unohdin tuskan ja halusin vain olla sekaisin.

Työnsin perheeni läheltäni syytöksillä.

Perheeni sai silmän auki.

Nyt kun raitistuin ketään heistä ei kiinnosta mitä teen.

Tuntuu että kuljen yksin matkaani tätä.

Jos tarttuisin pulloon tai polttaisin sätkän he taas olisivat rinnallani.

Se että minulla menee hyvin saa heidät ajattelemaan etten tarvitse soittoja.

Eivät kysy vapaa ehtoisesti mitä kuuluu.

Meneehän minulla hyvin.

Heidän silmissään.

Olen raitis mutta kaipaan silti apua.

Olen alussa ja seison omilla jaloillani.

Enään en satuta ketään.

Äitini selittää että olen aikuinen.

Olenhan minä mutta silti tarvitsen äitiäni.

Siskoni ottaa yhteyttä vain kun hän tarvitsee jotain.

Sisko jota kaipaan ja jota arvostan.

Sisko jonka silmissä haluisin olla jotain sellaista että voisi ylpeästi sanoa olevamme sukua.

Veljeni käy kylässä mutta välillä mietin kävisiko jos en asuisi ystäväni nurkissa.

Veljen selittää että ei halua olla tekemisissä kanssani jos päihteitä vetäisin.

Silti hän antaa muiden tehdä mitä heitä lystää.

Miksi minä olen erillainen?

Olenko jotenkin syntinen kun en halua retkahtaa?

Onko perheelläni lupa unohtaa minut juuri silloin kun tarvitsisin eniten tukea raittiuteeni?  

Eivätkö he tajua?

Rakastan.