Joskus jokin asia menneisyydessä
vain ottaa valtaansa,
hallitsee pientä ihmispoloista niin lujasti
etten keksi mitään pakokeinoa,
en mitään.
Ruosteiset hakaneulat lävistettynä käsivarsissani,
olinko joskus muka erossa niistä,
vai missä vaiheessa ne saivat
ruosteen pintaansa,
en tiedä.
Se on niin huomaamatonta, salakavalaa,
miten se alkaa houkuttamaan,
yhä enemmän ja enemmän,
pala menneisyydestä
ikään kuin toisesta minuudestani.
Kynttilänliekki nuolemassa ihoani,
muistan miten se ei tuntunut miltään
ja samalla sattui eniten maailmassa,
missä vaiheessa kivuntuntoni palasi,
en tiedä.
Veriset jäljet huoneeni lattialla,
ja tuolla kukkakuvioisella matolla
ne muistuttaa hiljalleen kaikesta.
En halua palata
ja kuitenkin haluan.
Mihin elämäni katosi,
se suuri Rakkaus joka sai minut elämään uudelleen
sitä elämää jota luulin vihdoinkin oikeaksi
kivuttomaksi, niin helläksi
ettei se murskaa minua alleen joka askeleella.
Nyt hengästyttää jo liikaakin
tämä miten paljon yhteen ihmiseen
voi kerralla sattua,
Sinun piti viedä kipu, tuska ja kaikki paha pois.
Teit sen, mutta miksi toit sen takaisin?
En minä tiedä,
kaikuu korvissani.
Et kai tuonut mitään,
kuitenkaan koskaan.
Vaikka luulin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi