Vaelsin vuosia vailla päämäärää
pimeässä,
yksin.
Hetkittäin luulin löytäneeni onnen,
mutta joka kerta sen kuitenkin kadotin.
Epäilen, etten ole todellista onnea
koskaan kokenutkaan.
Siis pelkkää valhetta vain
kaikki,
vuosia.
Uskoni parempaan katosi
vuosien saatossa pikkuhiljaa.
Pisara kerrallaan katselin
kun elämäni valui hukkaan
sormieni lomasta.
Päivästä päivään vain samaa,
viikkoja,
vuosia.
Eräänä päivänä kuitenkin tunsin jotain
mitä en ollut koskaan aiemmin tuntenut.
Olin jo niin sanattoman varma siitä,
ettei tällainen tunne tulisi eksymään minun elämääni,
koskaan.
Kokemus joka osui minun polulleni vahingossa?
Vai onko minun tarkoitus löytää
joskus joku rinnalleni,
joku joka välittää minusta
vaikka olen pahojen kokemusten murtama?
Vaelsin niin pohjattomalta tuntuvaa kuilua ylöspäin,
päivä kerrallaan,
vuosi kerrallaan,
hetki kerrallaan.
Vaelsin niin älyttömän pitkään,
että pääsin nyt vihdoin perille.
Perillä sinä olit minua vastassa,
kauniin lumoava hymy huulillasi.
Onneksi nyt me molemmat
olemme perillä.
Sydän on vihdoin löytänyt kotiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hieno tarina tässä tekstissä :)
Sivut