Tuulessa kosketuksesi

Puhuttiin silloin joskus kaikesta maan ja taivaan välillä. Joskus sun jutut sai mut ihmettelemään sun mielikuvituksen rajattomuutta.

Pari yötä sitte muistin sen kerran, kun kuljettiin yöllä pitkin merenrantaa ja jäätävä pakkastuuli sotki mun hiukset. Yritin silloin kovasti suojautua takkini suojiin, mutta eihän se mitään auttanut. Talvi oli mun mielestä pahimmillaan, sun mielestä se oli sitä parhaimmillaan. Itsehän ei koskaan oo pitänyt talvesta. Sillekin sä jaksoit naureskella, suomalainen joka ei koskaan tykännyt kylmästä.

Silloin kerroit siitä, kuinka jotkut uskovat tuulen olevan oikeastaan menehtyneen rakkaan kosketus. Koskit mun poskea hellästi ja hymyilit. Lupasit pitää tuulet lempeinä sen jälkeen, kun oma aikas ois tullu tiensä päähän. Sen jälkeen mä sain kaivautua sun kainaloon, sun takkis suojaan, pakoon sitä kylmää tuulta. Sanoit, että ehkä joku on meille vihanen ja sen takia se tuuli oli niin kylmä. Mun oli vaan pakko sillon sanoa, että ehkä se tuulen kylmyys kuitenkin johtui siitä, että elettiin kylmintä kuukautta Suomessa.

Mä en tiedä, miks just se ilta tuli mun mieleen. Ehkä siksi, että olin vihdoin alkanut antaa sulle anteeksi sen, että annoit periksi niin aikaisin. Tekee vielä varmasti kauan kipeää muistaa, etten voi vaan soittaa ja pyytää sua mun seuraksi, kun elämän polut kulkee ristiin ja kuoppia on enemmän kuin tasaista maata.

Mutta kun muistin tuon sun lupauksen, pistin silmät kiinni ja annoin tuulen tuivertaa läpi mun surullisen mielen. Tuuli ei ollut kylmä eikä ilkeä, tunsin sun käden poskellani, hiuksissani, huulillani.

Kello on paljon ja pakkanen on kivunnut jo ennätyslukemiin. Silti muiden pukiessa enemmän päälle ja yrittäessään suojautua jäätävältä tuulelta, minä kuljen takki maata viistäen niitä samoja rantoja. Toivon, ettei tuuli koskaan lakkaa tuulemasta. Että muistan kosketuksesi. Että pääsen luoksesi ja saan jälleen pitää kättäsi kädessäni.