Lurjus ja ruusukimppu

Kolmen vuoden jälkeen palasin tuttuun maalaiskylään. Kadut ja tiet olivat entisellään, mutta niiden tunnelma oli muuttunut. Ehkä se johtui minusta.  

Mukanani oli ruusukimppu, kauniisti käärittynä, mutta se tuntui raskaalta käsissäni. Ehkä siksi, että olin tulossa pyytämään anteeksi. Mietin, ansaitsinko enää sitä mahdollisuutta. Olin kerran jättänyt hänet yksin, kyyneleet poskilla, ja lähtenyt kohti unelmiani, joita en koskaan saavuttanut.  

Nyt palasin en sankarina, vaan miehenä, joka oli oppinut virheidensä hinnan.  

Kadun kyltit vilisivät silmissäni, mutta sydämeni hakkasi kovempaa kuin askelteni ääni mukulakivillä. Lopulta saavuin vanhalle portille, jonka läpi olin kulkenut satoja kertoja. 

 Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja annoin muistojen tulvia mieleeni. Jokainen hetki hänen kanssaan oli palannut, eikä yksikään ollut haalistunut. Muistan vielä elävästi kun ensitapaamisemme aikaan kun saatoin hänet kotiinsa, suutelimme ensi kertaa lankku porttia vasten.

Ja nyt työnsin saman tutun lankku portin hitaasti auki. Pihanurmella leikkiä kirmaavat lapset saivat minut pysähtymään. Ne olivat kauniita, iloisia. Sitten näin hänet—tyttöni, kuten olin häntä mielessäni yhä kutsunut. Hänen silmänsä loistivat onnea, ja hänen vierellään seisoi mies, joka näytti siltä kuin olisi astunut suoraan elokuvasta. Heidän katseensa kohtasivat, ja nauru, joka kumpusi hänen huuliltaan, oli aitoa ja täynnä rakkautta. Hän oli edelleenkin yhtä kaunis kuin kedonkukkanen. 

Hiljaa puristin ruusukimppua käsissäni. Olin tullut pyytämään anteeksi, mutta en voinut viedä häneltä mitään, en enää. Hän oli löytänyt onnensa, eikä siinä ollut minulle enää sijaa.  

Olin onnellinen hänen puolestaan, ja käännyin pois. Kävelin takaisin kadulle, hetken mielijohteesta astelin kulman takana istuvan lehti mummon luo. Nainen katsoi minua yllättyneenä, kun ojensin hänelle ruusut. "Ruusut lurjukselta", sanoin kevyesti naurahtaen. Hän otti ne vastaan hymyillen.  

Minä käännyin ja kävelin pois. Olin jäänyt toiseksi, mutta ehkä elämä ei ollutkaan kilpailu. Nuoruus antoi ja otti, ja lopulta, se opetti. Ja sillä hetkellä, jossain sydämeni syvimmässä sopukassa, tunsin rauhan.