Unenmeri

Olen saapunut Kuola lumpuriin jo päiviä sitten, valmistelemaan ja tutustumaan paikalliseen Base jump ryhmään. Heidän avullaan on aikomukseni suorittaa hyppy tietoliikenne ja näköalatornista, he tietävät keinon jolla pääsee aina tornin mastoon asti josta hyppy on turvallisinta suorittaa. Viimehetken tapahtumat etenevät nopeasti ja olen jo avustajan kanssa astumassa rakennukseen sisään. Yllättäen lippujonossa tulee iäkäs nainen kysymään minulta.
~ Oletko valmis tähän, tunnetko tuulet turvalliseksi sinulle?
Ei hitto! Nyt meni kaikki pieleen ja hypystä ei tule mitään!
Vastaan kuitenkin.
- Olen ja täällä on ihanan lämpimät tuulet.
Samalla hymyilen niin ystävällisesti kuin osaan.
~ Hyvä on sitten.
Nainen sanoo ja kävelee pois.
Mitä mitä tämä tarkoittaa kysyn avustajalta?
~ Mikä?
Hän ei ole nähnyt tapahtunutta, eikä tiedä mitä tarkoitan.
Huh! Ajattelen ja olen hyvilläni että nainen meni pois eikä aiheuttanut mitään välikohtausta joka voisi pilata hyppyni.
Hissi menee ylös sellaista nopeutta että korvat menevät lukkoon, otan kaupungista muutaman valokuvan muistoksi.
Erinäisten jännittävien tapahtumien jälkeen olemme näköalatasanteen katolla josta tv-torni kohoaa vielä kymmeniä metrejä.
Suurkaupungin melu ja hälinä on vaiennut, kuulen vain tuulen huminaa joka on kuin kaunista hyräilyä.
Pelko on poissa.
~ Ala kiivetä ja nopeasti! Onnea pudotukseen!
Yllätyn kun kosketan maston teräsrakenteisiin, se tuntuu lämpimältä toisin kuin suomessa.
Luottamukseni onnistumiseeni kasvaa ja olen huipulla yllättävän nopeasti, heitän takin pois jonka alla varjo on tiiviisti ja huomaamattomasti pakattuna.
Pikainen tarkistus kiinnityksiin ja aukaisunaruihin, nyt on tullut aika hypätä.
Vielä viimeinen koe tuulensuunnasta, päästän silkkinauhan kädestäni ja se lentää pois päin mastosta.
Juuri ennenkuin jalkani ja käteni irtoaa, ajattelen vanhaa naista joka tiesi mitä tulisin tekemään.
Hetki ja tunne joka tulee siitä kun on tehnyt päätöksen ja hyppää on kuin uusi syntymä, on tullut pisteeseen josta kaikki alkaa tai päättyy. Tämän jälkeen ei mikään ole ennallaan kävi miten tahansa.
Tuuli humisee korvissani ja tunnen nykäisyn ylöspäin, helpotuksen tunne siitä että varjoni on auennut valtaa mieleni ja nautin luonnonvoimien armoilla olemisesta.
Liitelen linnun lailla ilman kannattelemana ja joka kerta minut yllättää miten tämä näkymätön voima voikaan olla näin suuri.
Tämä troopinen ilmasto ja kaupungin rakennukset antavat sellaisen nosteen, joka vie minut todella pitkälle ja tuntuu kun en laskeutuisi ollenkaan.
" Tunnetko paikalliset tuulet turvallisiksi sinulle"?
Mitä se vanha nainen tuulista ja hyppäämisestä tietää, tuskin koskaan noussutkaan keittiöjakkaraa korkeammalle.
Jotain perää kysymyksessä kuitenkin oli, se täytyy nyt myöntää.
Ajelehdin poispäin kaupungista ohittaen jo laitakaupungin slummit, ja korkeuteni ei ole laskenut juuri ollenkkaan.
Mieleen tulee naisen sanat aina vain uudestaan kuin mantraa hokien käyn sitä läpi vastausta hakien.
Allani liitä sademetsä, tai minähän se liidän.
Näkökulma ja asetelma on sellainen omituinen asia joka välillä tekee kaikesta nurinkurista.
Alan laskeutua pikkuhiljaa ja kaupungista ei näy enää edes pilvenpiirtäjiä pelkkää sademetsää, enkä tiedä missä olen.
Pelko alkaa hiipiä siitä että jään roikkumaan varjosta jonnekkin noista korkeista puista, jonka latvoja jalkani melkien hipovat.
~ Tunsitko tuulet jotka toivat sinut luoksemme!
Kuulen vanhan naisen sanovat.
Nyt pelko ja matrani saavat minut kuulemaan harhoja ajattelen.
Samalla hetkellä tunnen pysähtyväni paikoilleen ja allani näkyy puuton pitkää ruohoa kasvava aukkio, muuten niin tiheän sademetsän keskellä.
Miten tämä on mahdollista!
Todellisuudessa taidan olla osunut johonkin kaupungin rakennuksista ja jäämistöäni kaavitaan kadun pinnasta, niin sen täytyy olla muutenhan tässä rikotaan kaikkia luonnonlakeja.
Varjoni irtoaa selästäni ja tuuli vie sen kaus näkymättömiin, pysäyttänyt voima laskee minua kohti maata.
Ruoho on pehmeää ja peittää minut kokomaan, tunnen maan viimein jalkojeni alla mutta matkani jatkuu alaspäin edelleen.
Painun läpi maaperän ja kallion, on pimeää ja hengitykseni tuntuu salpaantuvan.
Yllättäen tunnen veden jaloissani joka tuo helpotusta kokemaani paineen tunteeseen, olen nyt veden ympäröimänä mutta en pysty näkemään pimeydeltä.
Hiljalleen valo alkaa paljastamaan hahmoja ympärilläni, ihmisiä joista yksi on se vanha nainen jonka tapasin tornin juurella. Nämä ihmeelliset ihmiset leijuvat vedessä ja katsovat minua tyyni ilme kasvoillaan, tunnen outoa rauhaa joka valtaa kehoni vaikka olen tukehtumaisillani.
Vanha nainen lähestyy minua ja puhaltaa ilmakuplia kasvoilleni, haukon henkeä kuin hukkuva viimeisillään ja huomaan kuinka pystyn hengittämään näitä kuplia.
En voi uskoa kokemaani ja näkemääni, hätääntynyt olemukseni saa heidät kerääntymään ympärilleni.
Vanha nainen tulee uudestaan minua kohti ja puhaltaa lisää kuplia, hengitän ja uskomaton rauha laskee sisimpääni.
Tunnen kuinka veri kohisee suonissani ja ajatus kirkastuu, yritän puhua naiselle mutta ääneni ei kuulu.
Haluasin kiittää häntä tästä teostaan, koetan silmilläni kertoa kiitoksen ja laitan käteni rinnalleni.
~ Kysyn sinulta uudestaan. Sanoo vanha nainen.
~ Oletko valmis tähän, tunnetko vedet turvalliseksi sinulle?
Nyökytän päätä hyväksyvästi, olenhan varmaan kuollut ja tämä on vain viimeisiä sähköimpulsseja aivoissani.
Nainen koskee käteeni ja tiedän voivani puhua hänelle.
En ehdi sanoa mitään kun tunnen taas voiman vetävän minua alaspäin jonkinlaiseen tunneliin jossa on täysin pimeää, matka maan pinnalta veteen kesti yhtä kauan kuin tämä matkani pimeässä vedessä.
Tunnen kuinka jalkani tulevat avaraan tilaan ja valo häikäisee simiäni, tukahtumisen tunne kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi.
~ "Tunnetko vedet turvalliseksi sinulle"
Kuulen mielessäni selvästi kuin nainen kuiskausi vieressäni.
~ Tunnen!
Vastaan yllättyneenä miten voinkaan puhua veden alla ja olen vaistomaisesti hengittänyt vedessä ilman naisen puhaltamia kuplia.
Tunneli loppuu ja en voi uskoa näkemääni!
Valtaisa vedenalainen maailma avautuu edessäni jatkuen silmänkantamattomiin, näen laivoja kellumassa valaiden ja ihmisten joukossa.
Kristallinkirkkaassa vedessä erotan kaupunkeja, valtavia metsiä puineen ja eläimineen.
Vanha nainen saapuu viereeni hymyillen ja sanoo minulle.
~ Tiesin että tunnet, vain siten voit nähdä.
~ Mitä minä tunnen ja näen, tämän kokemani ja näkemäni?
~ Juuri sen ja paljon enemmän.
Päätän kokeilla naisen sanomaa.
~ Täällä ei ole taivasta, mitä nuo tuolla ylhäällä olevat valoa loistavat ovat ja miksi valo lainehtii niissä?
Nainen sulkee silmänsä.
Hetkessä olen taivaalla ja näen kuinka puut kurkottaa kohti taivasta, lehtiään kääntävän aina kun jäävät pilven varjoon.
Puiden juuria ne ovat, tuovat valon tähän ihmeelliseen maailmaan johon olen päässyt kurkistamaan.
~ Mitä nämä laivat ovat jotka täällä seilaavat?
~ Entä nämä ihmiset?
~ Mereen hukkuneet ja haaksirikkoutuneet, sielut ja laivat.
Nainen vastaa.
~ Onko täällä myös...
~ Titanic matkustajineen ja miehistöineen. Kyllä!
Nainen osoittaa suuntaan jossa laiva seilaa täydessä loistossaan valaistuna, ihmiset kävelevät kannella iloisena ja nauttien unohtumattomasta matkastaan.
Seison vedessä ja katson ihmeissäni tätä kaikkea, kuinka linnut lentävät kuin ilmassa ja tuuli heiluttaa kaikkea mihin vain otteensa saa.
Minäkin olen nyt yksi näistä ikuisista unenmeren matkustajista.
En tahtoisi herätä koskaan ja palata takaisin todellisuuden pakoon, olen löytänyt paikan jossa kaikki on unenlailla kaunista.