Van Tassel

muistan hänen kylmän kosketuksensa
kaulallani,
niin lempeän kylmän henkäisyn,
minun olisi tehnyt mieli itkeä,
mutten itkenyt,
olin hiljaa koska en halunnut liikkua
siinä oli niin hyvä olla,
miten se olikaan niin.

En enää paljon muista sinusta
mutta olit rikkinäinen
niin kuin minäkin,
ehkä jollain merkillisellä tavalla
me molemmat paransimme
toistemme haavoja,
ne jokaiset katkeransuloiset hetket
vietin sinun valvovien silmiesi alla,
turvassa maailmalta.

Hassua miten maailma voikaan
heittäytyä ylösalaisin
kahden takia,
kahden jotka tahtomattaan
tuntevat vetoa toisiinsa,
voisiko sitä rakkaudeksi kutsua,
ehkä,
sille ei voi löytää sanoja
ei nyt.

Enka kaipaakaan puhetta
ei tätä tarvitse kuvailla,
tärkeintä on että me tiesimme,
tiesimme sen olevan,
mutta hyvät asiat
ovat luotuja kestämään vain hetken
miten kuolema
voisi tuntea ikuista rakkautta,
toivon että jotenkin,
edes vähän.

ja niin meidän jonkinlaiset
yhteenpunotut polkumme katkesivat
haavamme aukesivat uudestaan,
emme enää tunnistaneet toisiamme,
katkeransuloista
sinun kylmä ihosi oli kaukana minusta
minä huusin ääneti,
olin eksynyt viereltäsi,
rakastin vain haamua
väärää vuosisataa.