Luppakorva

voikukkia
aurinko oli keltainen
taivas turkoosina
sen päällä pehmeää pumpulia,
me kaksi hiljaa
istuimme siinä nurmella
tunsin kostean kuonosi
poskellani,
nuuskit kämmeniäni,
"olisiko herkkuja"

häntäsi piiskasi käsivarsiani
nappisilmäsi tuijottivat
ja katseesi oli niin suloinen ja viaton,
mutta surumielinen,
ehkä tiesit jo
ehkä jo arvasit.

Olit se ainut joka ei arvostellut
pidit minusta enemmän
kuin monet ihmiset,
mutta saapui sekin päivä kun
olit jo liian vanha
istumaan kanssani turkoosi taivaan alla,
silmäsi olivat harmaat ja et kuullut enää minua
et tuntenut,
tämänkö takia olit surumielinen,
miksi sinulla piti olla kuudesaisti.

ja niin tuli päivä
kun istuin yksin hiljaa
sillä nurmikolla
missä me kahdestaan
niin monesti istuttiin,
olin yksin ihmisten kanssa
et ollut koiranelein lohduttamassa,
voikukat heiluivat tuulessa,
kuljetti viimeisen ulvontasi
korvilleni.

~Lennä pilvikoirana taivaalla
tuo kasvoilleni sadetta,
olet aina rakas koirani
luppakorvani~