Lady Andromeda

Beyond the Morning Star

Sergei Vasiliev seisoi Auroran yllä ylisuurentavan monokkelin keikkuessa vaarallisesti silmällä, heijasten kynttilänvaloa. Nuoren miehen ilme oli huolesta raskas. Mitkään yrtit tai loitsut, vanhan kansan taiat eivät olleet auttaneet Auroraa, joka näytti edelleen olevan syvässä, kuumeisessa unessa. Vanha nainen nukkui omassa nurkkauksessaan. Myös Iris nukkui, mutta Sergei ei siihen pystynyt. Hän kykeni vain katsomaan Auroran kalpeita, kärsiviä kasvoja.. nähden niissä kuitenkin poikkeuksellista kauneutta, ja kaiken selvän sisäisen myrskynkin keskellä naisen olemuksessa oli jonkinlaista arvokasta, puoleensavetävää tyyneyttä.

Hän katseli naisen tummanruskeaa, laineikasta tukkaa, ja hän tunsi lähes vastustamatonta halua nuuhkia sen ihania tuoksuja, maistella noita ruusunpunaisia, viattoman näköisiä huulia.. Hän katseli naisen pitkiä silmäripsiä, jotka värähtelivät unessa. Tunne, jota tuo nykiminen ilmaisi, oli selvästi tuskaa. Sitten, aivan odottamatta, suuret mantelinmuotoiset silmät rävähtivät auki, ja naisen raotetuilta huulilta pääsi tukahdutettu parkaisu. Samaan aikaan tapahtui paljon; tuntui kuin kummallinen tuulen värähdys olisi vilahtanut mökin huoneessa, värisyttänyt kynttilöitä. Myös Iris ja vanha nainen heräsivät samanaikaisesti, kuin yhteisestä mielestä.

“Aurora? Oletko kunnossa?”, Sergei kysyi Auroralta hiljaa.

“En tiedä.” Aurora vastasi hitaasti, ja kuin ajattelematta siirsi kätensä vyötäisilleen. Sergei tarttui käteen, joka oli tahriutunut yltä päältä vereen. 

“Voi taivas!” Sergei sopersi järkyttyneenä. “Kuinka tämä on mahdollista? Teidän on päästävä heti lääkäriin.”

“Ei!”, Aurora sanoi nopeasti, vaativaisesti. “Näin sen kuuluu mennä. Tämä on loppu.” Aurora ei tiennyt miksi juuri nuo sanat olivat irronneet hänen huuliltaan, mutta hän tiesi niiden olevan totuus samalla varmuudella kuin planeettojen kierto tähtensä ympärillä.

“Aurora!”, Iris juoksi sisarensa vierelle, otti tämän kylmän, verettömän käden omaansa. “Olen niin pahoillani. Anna anteeksi. Sinä et saa kuolla, kiellän sen!”

Aurora hymyili Irisille. “Edes sinä et voi muuttaa kuolemaa, rakas sisareni. Hyväksy se. Elä elämääsi minunkin puolestani.”

“Et saa kuolla”, Iris nyyhki surkeana, syyllisyydestä sekaisin. “Tiedän, että Vance on jotenkin tämän takana. Se on minun syytäni. Hänet on pysäytettävä.”

“Olet oikeassa siinä, että Vancella on tässä sormensa pelissä, mutta peli on hieman mutkikkaampi kuin jaksan selittää teille. Ettekä edes uskoisi sitä tarinaa. Älä lähesty Vancea. Hän kohtaa kyllä oman tuhonsa, tavalla tai toisella. Ja mitä oletkin tehnyt, älä syytä itseäsi. Annan sinulle anteeksi, rakkaani. Minäkin olen saanut oman osani Vancen charmista.”

Sisarukset halasivat toisiaan itkien molemmat vuolaasti. Sergei oli kuin maansa myynyt.

“Aurora, voi kaunis Aurora. Olisivatpa asiat menneet toisin, niin olisin pyytänyt sinua vaimokseni. Jos olisit suostunut, olisin vienyt sinut katsomaan talvisen Moskovan auringonnousua ja kullattujen kupolikirkkojen loistetta sen valossa. Eikä se kauneus olisi ollut mitään verrattuna sinun ruusuisiin lumikinkasvoihisi.”

Aurora hymyili sädehtivästi tuskansa takaa. “Ehkä minun olisi pitänyt valita sinut alunperinkin, lähteä tanssiaisista sinun mukanasi. Käydä siellä puistossa, juoda yhdessä teetä kuistilla rauhallisina iltapäivinä. Meillä olisi voinut olla tulevaisuus. Mutta valitsin jotain muuta, eikä mennyttä voi muuttaa. En kuitenkaan kadu mitään. Kaikella on tarkoituksensa. Kivullakin. Toivon sinulle vilpittömimmin onnea ja iloa elämääsi, ja että jonain päivänä tapaat arvoisesi naisen, joka antaa koko rakkautensa sinulle.”

“Sinä olisit ollut se arvokas nainen”, Sergei mumisi kyynelsilmin, suudellen Auroran kalpeaa kättä. Aurora hymyili vaisusti.

“Haluaisin nähdä auringonnousun vielä kerran”, Aurora pyysi, nousten vaivoin istumaan. “Onko se mahdollista?”

“Pahoin pelkään, että veisi melko kauan kävellä paikalle, josta näkyy kunnollinen maisema. Kas, olemme syvällä metsän siimeksessä.” kertoi Sergei.

“Taluttakaa minua”, Aurora pyysi. “Tämä on viimeinen pyyntöni teille.”

Iris ja Sergei lähtivät metsämökistä mutkittelevalle, pimeälle polulle, Auroraa käsikynkässä taluttaen. Heidän täytyi pitää taukoja, mutta lopulta metsä alkoi harvenemaan ja pimeys hiljalleen väistymään uuden aamun tieltä. Kuin ihmeen kaupalla Aurora oli yhä elossa heidän saapuessaan sataman hiljaiseen puistoon, samaan paikkaan, jossa Aurora mieluiten maalasi menneinä päivinä. Aurinko oli juuri nousemassa mereltä horisontin takaa, ensimmäiset syvät värit halkoivat taivaan mustuutta. Kolmikko istui penkille, Aurora nojaten päätään Iriksen kullanhohtoisten hiusten peittämään olkaan ja hänen toinen kätensä oli Sergein kädessä. Häntä paleli verenhukasta, aamun kolkkoudesta. Olo oli epätodellinen. Tähänkö tämä todella päättyy? Ainakin hän saisi päättää elämänsä nauttien lempimaisemastaan, rakkaidensa seurassa. Aurora sulki silmänsä, matkusti kauas pois mielessään, kaukaisille maille, joita hän oli vuosisatoja pitänyt enemmän kotinaan kuin tätä todellisuutta. Tuo toisessa todellisuudessa vietetty aika oli muuttanut tätä todellisuutta Auroran mielessä, verhonnut sen ikään kuin huntuun. Kuin mikään ei olisi yhtä todellista, yhtä elävää. Aurora muisti onnen vuodet Artesiassa, kun valtakunnassa oli kaikki hyvin ja kuningas ja kuningatar rakastivat toisiaan. Hän muisti kivun, kaikki taistelut. Hän näki edessään lastensa kasvot, selkeämpinä ja kirkkaampina kuin koskaan yhdetkään ihmiskasvot tässä todellisuudessa.

Ja yhtäkkiä välähti kirkas valo suoraan Auroran edessä, sokaisten tämän hetkeksi. Iris ja Sergei eivät näyttäneet huomanneen mitään. Itse asiassa, he olivat aivan liikkumattomia. Mikään ei liikkunut missään, ei tuuli, ei lehtikään.

Ja kirkkaus hälveni, ja Aurora tunnisti sen keskellä kummallisen repeämän todellisuudessa ja ajassa. Ja tuosta repeämästä käveli sisään omituinen, läpikuultava hahmo väljässä, valkoisessa kaavussa. Nuori ja komea mies, jolla oli kiharaiset mustat hiukset, kalpea iho ja päässään kruunu. Aurora tunnisti miehen heti pojakseen. Se oli Severin, aikuisena miehenä. Hän tiesi sen siitä huolimatta, ettei Severin ollut enää sokea, vaan katsoi äitiään suoraan silmiin, hymyillen lämpimästi. Silmät eivät näyttäneet aivan luonnollisilta, ja niiden värikin oli hailakan ametistin sävyä. Kuin timantit aamuhämärissä.

Aurorakin hymyili autuaan leveästi, kuin kaikki tämän toiveet olisivat juuri täyttyneet. “Sev!”, hän sopersi itkien ilon kyyneliä. Severin harppoi lähemmäs, halatakseen äitiään, mutta sitten he huomasivat etteivät voineet koskettaa toisiinsa, vaan olivat kuin aaveita toisilleen. Siispä he tyytyivät vain tuijottamaan toisiaan, vaihtamaan ajatuksia ilman sanoja, tavalla joka ei ollut ennen ollut mahdollinen. Heidän välisensä ilo ja rakkaus oli puhdasta, niin puhdasta, että se hetkeksi lähes hävitti maailmasta kaiken surun.

“Minähän lupasin löytää sinut, äiti. Ajan ja avaruuden takaakin, minä kurkotan sinua kohti”, Severin hymyili. Hänellä oli aikuisen kasvoissaan hymykuopat. 

“Niin sinä tosiaan kurkotat.” Aurora myönsi ihmeissään. “Miten tämä on mahdollista?”

“Artesia on muuttunut paljon siitä, kun sinä lähdit pois, äiti. Ihmeellisiä teknologisia saavutuksia, joista ei sinun todellisuudessasi kai osattaisi edes unelmoida. Osaamme raottaa ulottuvuuksien välisiä verhoja, matkustaa ajassa. Artesian valtakunta kukoistaa. Isämme aiheuttamat haavat ovat syviä, eikä niiden korjaaminen käy sadoissakaan vuosissa, mutta vannon, olen kyllä yrittänyt. Paratiisi, josta kaikki alkoi, maailmamme ei kuitenkaan enää ole. Minun on pakko suojella Artesiaa entisten alistettujen oikeutetulta kostonhalulta, ja siksi olen velvoitettu asemaan, jossa en haluaisi monesti olla ja jossa joudun tekemään ikäviä päätöksiä ja monesti aivan liian hitaita siirtymiä siirtomaiden parempaan kehitykseen. En kuitenkaan voinut vain vapauttaa kaikkia siirtomaita, sillä ilman niitä Artesia olisi vaarassa entisen aggressiivisen politiikkansa vuoksi.”

Aurora huokaisi raskaasti. “Dualismi oli myös isäsi ja minun perintö maailmaanne. Se, että kirkkauden rinnalla on aina myös yhtäläinen pimeys. Nyt on sinun ja kansasi vuoro taistella sisäistä pimeyttänne vastaan, kaikkien universuminne kansojen tähden. Olkaa johtotähtiä uuden ajan kynnyksellä. Tehkää ihmeitä. Pysykää ihmisinä. Rakastakaa maailmaa ja toisianne.” Sitten, pienen tauon jälkeen, Aurora hymyili ja kysyi:” Entä sinä, oletko onnellinen? Rakastettu? Onko sinulla vaimoa ja lapsia?”

“Äiti”, Severin vastasi hymyillen seesteisesti, “sinulla on monia lapsenlapsia, ja kohta lapsenlapsenlapsiakin. Ja minulla on kaunis, viisas ja lempeä vaimo, jota rakastan syvästi.”

“Millainen on vaimosi? Millaisia lapsesi ovat?” Aurora uteli innokkaasti, kuin poikansa näkeminen olisi poistanut verenhukan ja väsymyksen realiteetit.

“Vaimoni Fenedral tulee toiselta planeetalta; Sen nimi on Miukai, ja se on paljon kylmempi ja karumpi kuin Artesia. Olemme liittolaisia jälleenrakennuksessa, Miukai on aina ollut sivistynyt maailma. Ja sen naiset ovat pitkiä ja lumenvaaleita, kuten vaimonikin, ja heidän silmänsä ovat kuin jäiset safiirit yössä; ne näkevät uskomattomien matkojen päähän pimeydessä, näkevät valonpituuksia joita me emme kykene. Ja olemme geneettisesti suhteellisen helposti yhteensopivia: Meillä on seitsemän ihanaa, erityistä lasta, kolme poikaa ja neljä tytärtä, joille kaikille on suotu kaltaisemme pitkä elämänkaari sinun ja isän kautta. Kolmella heistä on äitinsä lumenvalkeat, suorat kutrit, yhdellä tyttärellä minun korpinmustat kiharani ja äitinsä timanttisilmät. Kahdella, tytöllä ja pojalla on sinun ruskeat laineesi, yhdellä pojalla jopa isän teräksenharmaa tukka, mutta sen parina sinun silmäsi.”

Aurora itki. Tulevaisuus oli todellista. Artesia oli todellinen.

“Entä Marcus? Entä sinun isäsi?”

Severinin autuas ilme synkkeni. “Hänestä ei ole enää harmia. Hän ei enää hallitse ohjelmaansa. Ohjelma on hajotettu, ja Artesia elää siltikin. Olit koko ajan oikeassa, Artesia oli enemmän kuin vain osiensa summa. Luin kirjeesi. On sinun ansiotasi, että se elää nyt omaa elämäänsä. Ja Marcus viettää loput elinpäivänsä, tai ikuisuuden, kumpi sitten ensin päättyykään, Teneb III:lla kiroten kohtaloaan.”

Aurora hymyili. Kaikki oli hyvin. Kaikki hänen rakkaansa, nekin joita hän ei tuntenut, olivat turvassa. Samalla kun tämä onnen tunne ja ymmärrys hyökyi hänen ylitseen, hyökyi myös uskomaton, maailmat ylittävä väsymyksen tunne. Ja hän tunsi, että loppu oli lähellä.

“Halusin nähdä sinut vielä kerran.” Severin sanoi surusta raskaalla äänellä. “Matkustin ajassa ja avaruudessa tähän hetkeen kertoakseni sinulle, miten aloittamasi tarina päättyi ja miten sen uusi luku on alkamassa. Maailmamme äitinä ansaitsit sen.”

“Mikään ei tee minusta ylpeämpää kuin olla kaltaisesi pojan, kaltaisesi kuninkaan äiti. Luotan maailmamme kohtalon käsiisi. Huolehdi siitä rakkaudella kuten lapsistasi. Älä ikinä pelkää rakastaa. Lupaa se minulle, Severin.”

“Minä lupaan, äiti.”

Muita sanoja ei tarvittu. He katsoivat pitkään toisiaan, ja käänsivät sitten katseensa merelle, jolla aurinko teki kunniakasta nousuaan syvyyksistä, maalaten taivaan uskomattomiin väreihin. Ja vaikka he eivät voineet pitää toisiaan kädestä kiinni, heidän mieltensä yhteys oli sitä vahvempi.

Aurora oli erottavinaan pimeyden keskellä yksinäisen, muita kirkkaamman aamutähden. Kun hänen silmiensä valo alkoi kaventua reunoilta, imaisten maan ja taivaan värit mustuuden olemattomaan aukkoon, hän takertui tuohon kaikkein kirkkaimpaan valopisteeseen, joka loimusi kuin tulinen timantti, viimein sammuen kuin hiillos jättäen jälkeensä yöllisen rauhan.