Pöytä seisoo keskellä universumin pirstaleita,
vakaa kuin unohdettu lupaus,
kokoaa ylleen kyynelten jokaisen rannan,
reunojen särkyneet aallot,
virtausten muistot, jotka itkivät kerran
ja jäätyivät kiinni ajattomuuteen.
Me naureskelemme, hauraasti,
kuten kuvat haurastuvat vanhoissa albumeissa,
peilit, jotka eivät koskaan näyttäneet meitä oikein,
vain heijastuksen pimeyden reunalta,
ja nauru on yhtä ohut kuin toivomus
hämärässä huoneessa.
Jokainen kaatunut lasi soi kuin sirpaleinen soitin,
soittaa samaa kappaletta kerta toisensa jälkeen:
"Tässä olemme, tässä."
Kaatumisen ääni on lohtu,
laulu, joka ei koskaan pääty,
ja siinä me seisomme,
vielä kerran, kaiken tuolla puolen.
Sinä ja minä,
kaksi eksynyttä tähteä,
katseet kohti tyhjyyden kattoa.
Me nojaamme toisiimme kuin rikkonaiset kupolit,
joiden alla rukoukset kaikuivat —
nyt ei ole enää rukouksia, vain yö,
hiljainen yö, kaatuneiden lasien yhteinen,
kaikuvana meidän viimeisenä laulunamme.
Maailman laidalla me ripustamme toisiamme ilmaan,
kuten varjo ripustaa itsensä kadun päälle,
me juomme unohduksen viiniä,
ja jokainen suullinen kertoo sen saman:
"Me olemme täällä, vielä kerran,
yhdessä kaatuneiden kupolien alla."
Kynttilät sammuvat hitaasti,
mutta me emme tarvitse enää valoa,
meidän varjomme ovat riittäviä
valaisemaan tämän särkyneen yön.
Ja siinä, kuiskaten, lasi nousee huulille,
kaikki kaunis särkyy,
ja me, me nauramme kuiskauksena yössä,
lasit kädessä, sinä ja minä —
kaatuneiden kupolien alla,
kun valot katoavat lopullisesti.
vakaa kuin unohdettu lupaus,
kokoaa ylleen kyynelten jokaisen rannan,
reunojen särkyneet aallot,
virtausten muistot, jotka itkivät kerran
ja jäätyivät kiinni ajattomuuteen.
Me naureskelemme, hauraasti,
kuten kuvat haurastuvat vanhoissa albumeissa,
peilit, jotka eivät koskaan näyttäneet meitä oikein,
vain heijastuksen pimeyden reunalta,
ja nauru on yhtä ohut kuin toivomus
hämärässä huoneessa.
Jokainen kaatunut lasi soi kuin sirpaleinen soitin,
soittaa samaa kappaletta kerta toisensa jälkeen:
"Tässä olemme, tässä."
Kaatumisen ääni on lohtu,
laulu, joka ei koskaan pääty,
ja siinä me seisomme,
vielä kerran, kaiken tuolla puolen.
Sinä ja minä,
kaksi eksynyttä tähteä,
katseet kohti tyhjyyden kattoa.
Me nojaamme toisiimme kuin rikkonaiset kupolit,
joiden alla rukoukset kaikuivat —
nyt ei ole enää rukouksia, vain yö,
hiljainen yö, kaatuneiden lasien yhteinen,
kaikuvana meidän viimeisenä laulunamme.
Maailman laidalla me ripustamme toisiamme ilmaan,
kuten varjo ripustaa itsensä kadun päälle,
me juomme unohduksen viiniä,
ja jokainen suullinen kertoo sen saman:
"Me olemme täällä, vielä kerran,
yhdessä kaatuneiden kupolien alla."
Kynttilät sammuvat hitaasti,
mutta me emme tarvitse enää valoa,
meidän varjomme ovat riittäviä
valaisemaan tämän särkyneen yön.
Ja siinä, kuiskaten, lasi nousee huulille,
kaikki kaunis särkyy,
ja me, me nauramme kuiskauksena yössä,
lasit kädessä, sinä ja minä —
kaatuneiden kupolien alla,
kun valot katoavat lopullisesti.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit