Valo on kaukana: muovinen suru. Mies aistii sen, mutta ei puhu. Jumalat viettävät aikaansa tässä metsässä, mutta me emme kuule heitä: jumalaton kaikenkierto, jumalaton avaruus. Minä kirjoitan tarinaa ja näen ikkunasta kuinka joku kerää tavaroita ulos ikään kuin ei olisi muuta kuin toistuva lähtö, muutos. Päivät ovat toisiinsa takertuneet seitit, eikä mitään ei tapahdu: muuttumattomuuden muuri jakaa sekasorron maailman kahtia. Mies seisoo tässä tyhjässä tilassa, aivokohdussa. Ikuinen puute, ikuinen nautinnottomuus ja sen taustalla muisto mainosmaisesta unesta, joka ei koskaan tuonut lupaamaansa onnea. Mies seisoo tässä tyhjässä tilassa, lapsi vierellään. Aika on pehmeää untuvaa, joka jatkuvasti särkyy kuin lasi ja avautuu (ristiriidat purkautuvat, seuraa mullistuksia, mutta mikään ei muutu). Metsä tuijottaa kaupunkia rauhallisena ollen joka hetki jotakin muuta, liikkumatta. Valo on kaukana, sillä valo voi olla vain luonnossa, mutta puut eivät enää kasva: aavikonkaltainen pala kurkussa, huulille laskeutuva kyynel. Alati ristiriita, jonkinlainen liike, jonkinasteinen lupaus onnesta (joka ei koskaan täyty). Mies seisoo tässä tyhjässä huoneessa ja punnitsee vaihtoehtoja, tuo yksinäinen sokea piste, kulttuurinsa loppu. Jossakin metsän takana kaikuu naisen ääni. Me piiloudumme peittojemme alle ja yritämme pysyä uskollisina tuolle äänelle, mutta sokea vääjäämättömyys, jonka kuvittelemme ulkopuolellemme, mutta joka on meissä itsessämme, riistää meidät alati uudelleen ylös, käskee meidän suoristaa selkämme, pakottaa meidät seisomaan kalpeaksi riisutussa kirkkaudessa, joka on pistävä, mutta me emme voi kirkua, sillä me emme enää tunne kivun merkitystä (kipu ei kerro meille mitään). Jää vain muovinen suru ja lupaus toisenlaisesta valosta (aivan kuin olisimme nähneet sen unissa).
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
