Sadeprinsessa

Hän oli kaunis. Hänestä heijastuivat kaikki minun haaveeni.

Suurin unelmani on aina ollut, että saisin kauniit kasvot. Se on ollut minulle aina tärkeää. Jo lapsena. En ole koskaan pitänyt omista pyöreistä ja pisamien peittämistä kasvoistani. En pienistä vihreistä silmistäni enkä ohuista maantienvärisistä hiuksistani. En edes lapsena. Minä en syö karkkia. Pienenä söin vähän, mutta nyt en enää yhtään. Olen aina liikkunut paljon, mutta silti en ole laihtunut. Olen aina ollut lihava. Omassa mielessäni. Oma mieleni on luonut minusta kuvan, josta en pidä. Oma mieleni valehtelee minulle, se yrittää uskotella, että en ole sopiva, että kaikki muut olisivat parempia kuin minä. Se onnistuu siinä. On aina onnistunut.

En kehtaa kulkea julkisella paikalla. En kehtaa näyttää itseäni. Kaikki ovat kauniimpia. Katselkoon heitä. Ihmiset. Talvi on lempi vuodenaikani. Silloin saa kulkea paksuissa ja peittävissä vaatteissa, ilman että kukaan ihmettelee. Käytän aina villapaitaa tai löysää hupparia. Minun on pakko. Minusta tuntuu, että ne ovat ainoa asia jotka peittävät vartaloni muiden katseilta. Se on minun yksityisomaisuuttani. Vain minun. Ei muiden katseita varten, ei muiden koskettavaksi. Kesälläkin pukeudun villapaitoihin, vaikka minun on kuuma. Mutta se ei haittaa minua. Mieluummin kärsin kuumuudesta kuin näytän vartaloani kellekään. Ja aurinkolasit. Käytän usein myös aurinkolaseja ja lippalakkia, ettei kasvoni erottuisi. Pelkään erottuvani ihmisjoukosta rumien kasvojeni takia. Se on vain petollisten aivojeni luomaa harhaa, jota luulen todeksi. Tiedän sen olevan totta.

En voi itsekään katsoa itseäni. En kestä sitä. En ole koskaan kestänyt. Kerran äiti huusi minulle, kun olin rikkonut peilimme. Sen suuren kokovartalopeilin kylpyhuoneessamme. En kestänyt sitä. Peilikuvani valitti aina minulle, miksei se ole kauniimpi. Se on minun heijastukseni, enemmän kaltaiseni kuin sisareni. Se ajattelee samoin kuin minä, sen on pakko. Se olen minä. Kun minä en ole paikalla, se on omassa olemattomassa todellisuudessaan. Varmaan kurjaa elää toisen elämää ilman omaa tahtoa.

Äitini sanoo minua kauniiksi. Kuten isänikin. Mutta siskoni ei. Hän pilkkaa minua aina. Hän haukkuu minua kaikilla kamalilla "lihavaan" ja "rumaan" viittaavilla sanoilla. Jos mielessäni oleva kuva itsestäni ei olisi sellainen, se ei haittaisi minua. Voisin jopa väittää että hän on kateellinen minulle. Mutta hän on kauniimpi ja hoikempi. Balettitanssija. Voittanut monia kilpailuja. Toisin kuin minä...

Kun olin pieni, noin kahdeksanvuotias, naapurissamme asui minua neljä vuotta vanhempi tyttö. Siiri. Ei asu enää, mutta silloin vielä asui. Hän oli täydellinen. Hän oli kaunis. Hänestä heijastuivat kaikki minun haaveeni. Hänen pitkät, paksut hiuksensa ja siro vartalonsa. Kauniit kasvonsa. Sileä ihonsa. Katselin häntä aina, salaa ihailin. Hän oli kuin keijukainen, kuin jonkun sadun prinsessa. Hän oli salaperäinen, aivan kuin uni. Kaunis uni, josta et tahtoisi herätä ikinä. Hänellä oli outoja tapoja, mutta silti ne tekivät minuun vaikutuksen. Kaikkein kiehtovinta hänessä oli sateen vaikutus häneen. Katselin aina kaatosateella, kun hän kiipesi salaa ikkunastaan paloportaita pitkin ulos. Se kävi häneltä niin sulavasti. Hänellä oli aina vain se pieni silkkimekko. Hän tanssi sateessa. Hän oli kuin koivun lehti, joka myrskyisellä säällä irtoaa oksastaan ja leijuu kieppuen ympäriinsä. Se oli kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Ihailin häntä. Toivoin aina että voisin olla hän, tai edes hänen ystävänsä.