Mallinukke

Katselen joka päivä ihmisiä. Erilaisia ihmisiä, jotka kulkevat ulkona. Lasin toisella puolella. Välillä he pysähtyvät katselemaan minua. En tiedä mikä minussa on niin kiehtovaa. Jotkut heistä katsovat minua ihaillen, jotkut pilkaten. Miksei kukaan voisi katsoa minua säälien? Välillä he kääntyvät sanomaan jotain toisilleen. Ehkä he vähättelevät minua. Jos vain voisinkin kuulla heidän äänensä. Mutta en voi. Lasi erottaa meidät toisistamme. Voin vain nähdä heidät. Jokainen heistä on persoonallinen, ainutlaatuisen itsensä näköinen. En ole vielä koskaan nähnyt kahta samankaltaista ihmistä. Heillä on erilaiset kasvonpiirteet, erilaiset silmät ja erilaiset hiukset. Kadehdin heitä. Ainoa kosketukseni ihmiseen on joskus harvoin, kun se sama nainen tulee ja vaihtaa minulle uudet vaatteet ja asusteet. Minut puetaan aina viimeisimmän muodin mukaan.

Minä olen kuin samasta muotista heidän kanssaan, jotka myös seisovat päivin öin tuon lasin tällä puolen. Olemme identtisiä. Meillä on tyhjät katseet, meillä ei ole hiuksia. Pintamme on kalpea, melkein valkoinen. Meissä ei ole mitään inhimillistä. Meidät on koottu osista, kuin palapelit. Olemme vain jotain teollista ainetta, todennäköisesti muovia. Kukaan ei välitä meistä. Jos ihminen loukkaantuu hänet viedään sairaalaan jossa ammattilaiset hoivaavat häntä hellästi. Niin, että hän parantuu. Jos minä menisin rikki, minua ei hoivattaisi hellästi kuntoon. Minut riisuttaisiin alastomaksi, minulta vietäisiin viimeinen asia joka erottaa minut kaltaisistani. He veisivät minut kaatopaikalle, tai minut sulatettaisiin uuteen käyttöön. Ihmiselle ei tehtäisi niin.

Suurin toiveeni on, että joskus tänne tulisi joku, joka välittäisi minusta. Joku, joka koskettaisi minua hellästi, ei kovakouraisesti kuten se nainen joka vaihtaa aina vaatteeni uudempiin ja hienompiin. Joku, joka korjaisi minut ehjäksi, jos särkyisin. Joku, jota voisin rakastaa, kuten ihmiset rakastavat toisiaan. Mutta toiveeni ei toteudu. Tiedän sen, ei minusta välitetä, eikä minusta tulla välittämäänkään. Minä vain tiedän sen. Olen ainoastaan onneton jäljitelmä ihmisestä, ihmisestä jolla on täydellinen vartalo ja kauniit kasvot. Olen vain kappale muovia, joka kylpee itsesäälissä joka päivä ja joka yö. Ei minua rakasteta, vaikka kuinka toivoisin.

Voisin antaa mitä tahansa että saisin elää edes päivän ihmisenä. Että olisin ihminen, ainoa laatuaan. Että joku rakastaisi minua oman persoonani ja ainutlaatuisen ulkonäköni vuoksi. Vaikka vielä joskus olin sitä mieltä, että on hienoa olla tällainen kuin olen. Minusta oli hienoa olla täydellinen, kaunis ja hoikka, pukeutua muodin huippuvaatemerkkeihin. Mutta myöhemmin tajusin, että en ole täydellinen. Tajusin, että täydellisyyttä on olla normaalin näköinen, ehkä hieman pyöreä vatsalta, tai sitten ei. Ei kasvojenkaan tarvitse olla kuin muotilehdessä. En tajua miksi ihmiset ihannoivat minun näköisiäni. Kauneuteni ei ole todellista, se on ihmisen luomaa kuvaa. Minusta on yritetty luoda malli ihmiselle. Malli jota pitäisi noudattaa ollakseen täydellisen kaunis. Ihmiset uskovat minun luomaani kuvaa. Aina vain nuoremmat yrittävät laihduttaa olemattomia liikakilojaan, jotta heistä tulisi minun kaltaisiani. Se osoittaa heidän hyväuskoisuuttaan. He vain sairastuvat vakaviin tauteihin kuten anoreksiaan ja kuolevat. He eivät tajua sitä ajoissa. Heidän omaisensa kärsivät siitä enemmän kuin he itse. He voisivat välillä pysähtyä miettimään. Toiset käyttävät suuria määriä rahaa tyhjänpäiväisiin kauneusleikkauksiin, jotka vain teettävät heidän kasvoihinsa kivuliaita arpia. He eivät ymmärrä. Jokainen ihminen on täydellinen sellaisena kuin on, mitkään leikkaukset eivät saa häntä kauniimmaksi. Minä inhoan itseäni myös sen takia, että jotkut viiltelevät itseään ruokavaitsellä ranteeseen koska eivät ole kuin minä. Joskus ihmettelen, miksi kadehdin heitä.

Joskus toivon, että minut vietäisiin täältä pois. Tahtoisin että minut korvattaisiin vähemmän täydellisen näköisellä nukella. Tämän nuken ei tarvitsisi olla yhtä hoikka kuin minä, eikä sen käsien ja jalkojen pitäisi olla yhtä siroja kuin minun. Minut voitaisiin viedä varastoon, jossa kukaan ei näkisi minua. Yksin jonnekkin pimeään huoneeseen. Mutta minun luomani kuva säilyisi silti ihmisten keskuudessa, sillä sitä levittävät televisio, lehdet, kaikki paikat, joten en tiedä hyödyttäisikö se ketään. Minä vain saattaisin tuntea oloni vieläkin yksinäisemmäksi kuin nyt.

Silti minä kadehdin heitä.