Ajatusten sekamelska

Talven hiljaisuus on kuin yksinäisen sielun elämä.
Kukaan ei huomaa sitä ja jos huomaa hän rikkoo sen puheella.
Puheella jolla ei ole tarkoitusta, puheella joka rikkoo kaiken.
Ei anneta mahdollisuutta olla hiljaa sillä aina on pitänyt puhua.

En tahdo muistaa sitä yksinäisyyttä. En tahdo muistaa mitään.
Naarmuiset käteni muistuttavat silti minua jokaisesta harha-askeleesta
jonka olen eläessäni ottanut. En saanut silloin ymmärrystä, olin yksin.
Niin yksin, että hiljaisuuttani ei olisi voinut rikkoa edes puheella.

En muista oliko minulla paha olla vai miksi minä tein niinkuin tein.
Silti muistan jokaisen viillon joka ilmestyi käteeni, muistan jokaisen viillon aiheuttaman
tuskan. Muistan jokaisen verinoron, joka valui kädestäni lattialle.
Muistan jokaisen ruven joka ilmeistyi käteeni.
Ruvet joita minun oli pakko peitellä ettei kukaan saisi tietää miten paha olo
minulla on. En halunnut kertoa kenellekkään, en pystynyt.

Eikö minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin valehdella?
Miksi en puhunut kenellekkään, miksi en rikkonut hiljaisuutta?
Miksi pääni on täynnä kysymyksiä ja mustia aukkoja?
Olinko oikeasti vain tavallinen nuori, jolla oli paha olla.

Tänään minä pelkään ja häpeän.
Pelkään itseäni, pelkään huomista.
Pelkään etten jaksa, etten pysty jatkamaan.
Pelkään, että joudun luovuttamaan.
Olen avannut sieluni ja se sattuu.
Se sattuu enemmän kuin yksikään viilto käteeni.

Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi?
Voinko milloinkaan jättää sitä kaikkea menneisyyteen?
Tulenko koskaan muistamaan miksi tein kaiken sen?
Haluanko edes muistaa? Pelkään, että se sattuu liian paljon.

Olenko koskaan täysin valmis kohtaamaan menneisyyteni
ja sen kaiken pahan mitä olen tehnyt itselleni?
Jos olen niin kauan se vie aikaa ja onko minulla tarpeeksi voimia
käydä sitä kaikkea läpi.