Umi

Huone oli hämärä ja näytti ensivilkaisulta hylätyltä. Silmien tottuessa pimeyteen alkoi vähitellen kuitenkin erottaa suuria kasoja erilaista hylättyä tavaraa. Jos kaikki pahvilaatikot olisi ottanut pois seiniltä, olisi tila varmaankin kaksinkertaistunut. Alun perin punaiset seinät olivat tummuneet ajan myötä tunnistamattoman värisiksi, vaikkei niitä näkynytkään, ellei osannut huolella katsoa. Lisäksi siellä täällä oli epämääräisiä kasoja, jotka paikoin ylsivät jopa kattoon asti. Lattialla lojui erilaisia repeytyneitä ja likaisia vaatteita, peruukkeja ja muita teatteritarvikkeita. Paksu pölykerros peitti pintoja kuin vastasatanut, keveä lumi, kaiken kieliessä siitä, ettei huonetta ollut käytetty aikoihin.

Kuitenkin tavarakasojen välistä näytti kajastavan heikko, hyvin heikko valo. Ei sitä huomannut, ellei sattunut kiinnittämään huomiota siihen, kuinka varjot kuin varkain kaatuivat kohti katsojaa saaden aikaan tunteen siitä, että kaikki huoneessa oleva voisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa päälle. Valon huomattuaan saattoi alkaa kiinnittää huomiota myös muihin merkkeihin, jotka salaa vihjasivat, ettei huone välttämättä olisikaan niin hylätty kuin miltä vaikutti. Lattialla, pölyyn piirtyneenä näkyi juuri ja juuri erotettavissa kevyitä jalanjälkiä. Niitä ei ollut vain yhdet, kuten hylätyssä rakennuksessa, jossa seudun lapset päättävät kerran leikkiä piilosta ja jonka vanhemmat saman tien lastensa turvallisuuden vuoksi kieltävät keksien pahimmat mahdolliset rangaistukset.

Lattialla kulki oikeastaan jo polku. Se mutkitteli laatikoiden välistä, katkenneen verhotangon yli ja jatkoi kiertäen suuren tornin tavaraa ja kadoten jonnekin, minne ei saattanut ovelta nähdä. Jos uskaltautui peremmälle ja seurasi lattiaan piirrettyä tietä, avautui tavarakasojen välistä erikoinen näky. Huoneen perällä oli teatteripukuhuoneen suuri peili, jonka ympärillä olevista lampuista muutama jäljellä oleva loi himmeän, välkkyvän valon huoneeseen. Peili oli likainen ja sen edessä oleva pöytä pölykerroksen peittämä, kuten kaikki muukin huoneessa. Pöydällä oli kuitenkin suuri meikkipussi, joka vaikutti ympäristöönsä nähden liian kirkkaalta ja puhtaalta. Sen sisältö oli levinnyt huolimattomasti pöydälle.

Lampun kelmeää valoa vasten piirtyi laiha, alaston vartalo. Nainen oli kumartuneena kohti peiliä ja levitti keskittyneesti kirkkaanpunaista huulipunaa kaunismuotoisille huulilleen. Tasaisen ja valkean kuulas, kuin vampyyrin iho entisestään korosti mustalla rajattuja, suuria silmiä ja verenpunaisia huulia. Valo sai hänen pitkät mustat hiuksensa hohtamaan kevyesti, kun ne laskeutuivat vapaina, mutta piikkisuorina selkää pitkin, muutaman roikkuessa myös vartalon etupuolella. Hiukset peittivät lähes täydellisesti kapeat hartiat ja yläselän, paljastaen vasta hoikan vyötärön ja kapean lantion.

Nainen ei tullut hyvistä oloista, sen näki heti. Hänen lonkkaluunsa muodostivat terävän kulman lanteille ja kylkiluut piirtyivät jopa huonossa valaistuksessa tuskallisen selkeästi. Nainen, oikeastaan tyttö, kun tarkemmin katsoi, ei ollut vanhakaan, ehkä vain 19-vuotias. Hänen kasvoiltaan heijastui silti vuosien varjot, ja kuin vanhan tietäjän rypyt ne kertoivat hänen kokeneen paljon lyhyen elämänsä aikana.

Saatuaan tumman meikkinsä valmiiksi hän nousi pystyyn peiliin nojaavasta asennostaan, keräsi meikkinsä suurin piirtein yhteen kasaan ja otti pöydän toiselta puolelta harjan. Sukiessaan hiuksiaan hän käveli levotonta kiemuraa huoneessa, vailla päämäärää, mutta selkeästikin vältellen sen ainoan ikkunan eteen astumista, ilmeisesti peläten aiheuttavansa tuulenvireen, joka heilauttaisi tummaa verhoa ja siten paljastaisi, että huone tosiaan on vielä ainakin jonkun käytössä.

Laihat sormet pitkine linnunkynsineen laskeutuvat kevyesti pitkin keveitten kankaitten pintaa, miettien, minkä vaatekappaleen sinä iltana tuon riutuneen olennon päälle pukisivat. Niillä oli kuin oma tahto, niin sulokkaasti liike kävi, ei yhtä ainoata ylimääräistä värähdystä tuosta harmoniasta löytynyt. Lopulta laihat kädet tarttuivat läpinäkyvän mustana hulmuavaan hameeseen, jonka alle ne valitsivat ainoastaan lyhyempääkin lyhyemmän topin.

Nainen poimi vielä pienen kirjekuorilaukun, jonne sujautti huulipunan ja puuteria, ja vilkaistuaan vielä kerran itseään peilistä ja todettuaan kaiken olevan juuri kuten kuuluu, hän kääntyi ja käveli hyllyjen taa. Pitkät sormet nappasivat naulasta avaimen, hahmo astui ulos ja sulki raskaan metallioven mennessään. Heiveröinen hahmo joutui nojaamaan koko painollaan siihen saadakseen sen suljettua, mutta kuten joka ikinen kerta aiemmin, lopulta raskas ovi työntyi pamahtaen kiinni. Korkokenkien terävä kopina katosi betoniseen porraskäytävään, loitontuen lopulta kuulumattomiin.

"Hyvä Jumala, anna tämän olla viimeinen kerta."