Suu auki, lusikka sisään, suu kiinni, lusikka ulos.
Pure-niele.
Uusi lusikallinen!
En maista mitään. Se on vain massaa hampaissani,
jotain tekemistä tähänkin iltapäivään.
Se on ruokaa, sitä himoitsen,
mutta samaan aikaan vihaan sitä, itseäni.
Miksi?
Miten aina sorrun tähän,
jauhamaan mautonta puuroa päivästä toiseen?
Ja sen jälkeen, poikkeuksetta,
Kiiruhdan vessaan, avaan pöntön.
Vain työntääkseni sormeni kurkkuuni,
Ja saattaakseni ulos kaiken,
minkä juuri sisääni lapoin.
Kolmas kerta tällä viikolla.
Ja onhan jo lauantai.
Olen ylpeä siitä,
vaikka vihaan yhä itseäni, tätä.
Sitä, että sorrun syömään,
sillä kaikesta oksentamisesta huolimatta,
painoindeksini on yhä yli 16.
Vihaan, vihaan, vihaan.
Tätä,
Ruokaa,
Itseäni.
Silti, sama toistuu aina,
ellei päivittäin,
ainakin viikoittain.
Vihaan,
Mutten osaa lopettaa.
Olen sairas.
Mutta kukaan ei paranna minua.
Vain sairaus jää,
ja itseinho.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi