julya

Alasen Maijalla oli ruosteenväriset kiharat. Auringon keväisessä valossa ne sai punaisen vivahteen, vähän ku aurinko, joka ennen hämärän tuloa katoaa niityn taa. Se ilostui kunnolla harvoin, mutta silloin kun niin kävi, sen nauru oli hersyvä ja tarttui muihin vähän niin ku supernopea flunssa. Kun muut otti välipalaksi banaanin, sillä oli eväslaatikossa omena. Siksi sen posket oli aina punaiset. Keskiviikkoisin sillä oli vaaleansininen housuhame ja päässä violetti hiuspanta, jossa oli kimalletta. Olli sano, että se oli kerran nähnyt Maijan isänsä kanssa läheisellä kurapellolla onkimatoja etsimässä. Se tarkotti sitä, että Maija oli myös urheilullinen, koska se harrasti aktiivisesti kalastusta. Se tyttö oli mun tuleva vaimo, siitä mä olin ollut varma jo silloin, kun sain ensimmäisen prätkähiireni.

Tarhassa mä olin yrittänyt hivuttautua mukaan Maijan ja Liisin koiraleikkeihin, mutta siinä leikissä ei saanut olla dobermanni, ja niiden mielestä mä en voinut olla perhoskoirakaan, koska mä oon poika. Homma tyssäsi lopullisesti siihen, kun ne lopulta vaihtoi koiraleikit pomppupalloihin, joissa oli sarvet. Mä en tykännyt niistä ja vietin loppuajan askarrellen nurkkapöydässä.

Yhtenä päivänä mun viereen istui vähän pullea poika, jonka mä tunsin ennestään siitä, että se yritti joka aamu itkien juosta äitinsä perään. Se hieroi punaisia silmiään ja sanoi nimeksensä Olli.

Olli alkoi auttaa mua naisasioissa. Me tehtiin kerran kauan suunniteltu yllätysisku ja yritettiin äkkiä loikata mukaan tyttöjen hyppynaruleikkiin, mutta Olli kompastui naruun ja istui koko loppupäivän naama punaisena kilteimmän kerhotädin sylissä. Tytöt nauroi meille - Maija myös. Jonkin aikaa mä jo ehdin luulla, että mä olin menettänyt kaiken toivoni sen suhteen.

Sitten alkoi koulu. Mä lausuin ekaa kertaa elämässäni vapaaehtoisesti iltarukouksen luokkien jakoa edeltävänä päivänä. Kun me lopulta seistiin Maijan kanssa vierekkäin ryhmässä 1A, mä muistan miettineeni, ettei millään muulla oo enää ikinä mitään väliä, ja että mä voisin elää onnellisena koko loppuelämäni vaikka vanhan Rouva Jantusen roskatynnyrissä.

Maija kirjoitti viime syksynä mun ystävävihkoon. Sivulta, jolla kysyttiin “kestä tykkäät?” mä luin sen vaaleanvihreällä kuulakärkikynällä raapustaman lauseen moneen kertaan. “Luuleksä, että mä sulle kerron?”, siinä luki. Olli sanoi, että se oli selvä merkki: mä olin vihdoinkin voittanut sen sydämen ja hyvässä lykyssä jo ensi viikolla mä kulkisin sen kanssa käsi kädessä koulusta kotiin.

Päivät meillä kului Ollin kanssa Maijan kodin läheisellä leikkikentällä odotellen, että se kulkis ohi ja mut nähdessään sipsuttelisi kiipeilytelineen ylimmälle verkolle kertomaan tunteistaan. Koulussa meillä oli silmäpeliä, ja aina silloin, kun mä varastin sen lemppari kynän - keltaisen, jossa oli vaaleanpunaisia hymynaamoja - se alkoi kiljua. Olli sanoi, että tytöt alkoi aina kiljua, kun ne oli innoissaan jostain uroksesta. Mun itseluottamus kohosi pilviin ja matematiikantunneilla mä piirtelin vihkoon meidän tulevan talon pohjapiirustusta, mutta lopetin keittiön kohdalla, kun Olli huomautti, että uima-allas puuttui. Totta kai mä halusin uima-altaan, mutta paperi ei riittänyt. Mun olisi pitänyt valita lastenhuoneen ja sen väliltä, enkä lopulta voinut muuta kuin sutata mun unelmani.

Mä olin alkanut pikku hiljaa tympääntyä Olliin. Sen neuvot ei olleet johtaneet mihinkään. Nyt oltiin jo neljännellä luokalla, enkä mä ollut puhunut Maijan kanssa mitään yli vuoteen - viimeksi koulun näytelmässä, kun se esitti Tuhkimoa ja mä yhtä hiiristä, joille sen piti laulaa. Oli enää tämä lukukausi aikaa tehdä vaikutus mun elämäni naiseen ennen kuin se joululomalla lähtisi Kreikkaan, ja sen hurmaisi joku monta vuotta vanhempi banjonsoittaja, jolla on viikset kuin Luigilla ja joka vetää kaksikymmentä leukaa tuosta noin vain.

Yhtenä lauantai-iltana mä katoin telkkarista elokuvan, missä yksi pikkupoika keräsi rohkeutensa ja juoksi lentokentällä sen ihastuksen perään, kun se oli muuttamassa toiseen maahan. Sen katsottuani mut valtas ihan outo tunne, enkä mä koko viikonloppuna pelannut enää edes pleikkaria, saati sitten Kaninloikkaa naapurin Panun ja Manun kanssa. Mä lainasin äidin kännykkää, soitin Ollille ja kerroin sille, että ensi maanantaina mä olin tekevä ratkaisevan siirron. Viimeinen pelinappula oli pistettävä paikoilleen. Olli ei ensiksi tajunnut yhtään mitään mun puheista, ja se sano mun kuulostavan ihan sen vanhimmalta isosiskolta, joka väitti omistavansa taikavoimia ja kulki erilaisissa friikkien kokouksissa. Sitten kun se lopulta tajus, se innostui enemmän kuin se oli innostunut Monikan halloween -synttäreillä huomattuaan, että Snöre -norsulakuja voi käyttää pillinä.

Tiedättekö te sen tunteen, mikä on esimerkiksi jouluaattona ja omana synttäripäivänä silloin kun herää? Sellainen mulla oli maanantaiaamuna, jona mun oli saatava Maija vakuuttuneeksi siitä, että mä olin valioluokan yksilö ja sille paras mahdollinen mies. Mä heräsin kaksi tuntia aikaisemmin kuin normaalisti ja hiippailin kylppäriin suihkuttamaan iskän Axea. Kun äiti heräsi, mä käskin sen silittää mun vaaleanruskean hupparin huolella ja MicMacin löysät farkut myös. Laitin ne päälle ja suihkutin niihinkin Axea. Mä harjasin hampaat ja yritin langoittaa niitä, mutta ientulehdus alkoi osoittaa mieltään ja mä jouduin tukkimaan pumpulilapun mun suuhun, samanlaisen millä äiti aina pyyhki huulipunat pois. Mä seisoin peilin edessä varmaan tunnin ja harjasin mun paksut, vaaleat hiukset ja tein niihin geelillä mohikaanikampauksen. Olli oli laittanut itselleen samanlaisen viimekertaiseen koulun diskoon, ja se oli saanut naisia. Se oli tanssinut kolmen tytön kanssa hitaita.

Kun mä puoli kymmeneltä olin valmis astumaan ovesta ulos ja lähtemään kouluun, äiti katsoi mua samanlainen hymy huulillaan, millä se tapas katsoa iskää, kun sillä oli aamulla tyynyn painamat viivat poskilla. Mä en tiennyt, mitä se meinas, enkä välittänytkään. Mä pyyhkäisin talouspaperilla yöllä sataneet vesipisarat pois pyöränsatulasta ja lähdin polkemaan. Mun sydän takoi rinnassa lujempaa kuin silloin, kun mä olin juossut Jepaniemen Jeppeä vastaan tosi tasaväkisen kisan koulun urheilupäivänä.

Maija, Liisi ja pari muuta tyttöä hyppi tapansa mukaan narua ränsistyneiden rengaskeinujen vieressä. Mä mietin kuumeisesti, voisinko vain töksäyttää Maijalle mun tunteeni päin naamaa tyttöjen kikattaessa vieressä, vai vinkkaisinko mä sitä tulemaan vähän sivummalle. Mä otin vapisevia askelia eteenpäin yksi kerrallaan, ja jokaisella mä ajattelin, että tässä se nyt oli - enää ei voinut perääntyä. Olisipa Olli edes ollut mun tukena. Se oli luvannut tulla, mutta mä en nähnyt sen pisamaista naamaa missään. Se oli kuitenkin taas jäänyt sen äidin vaaleanpunaisella Tunturilla kiinni siihen oikopolun kuravelliin.

Kaikki tytöt alkoi vähitellen kääntää niiden katseita muhun päin. Mä olin ilmeisesti ylittänyt niiden tyttörajan - tiäthän - sen, jonka ulkopuolella poikien pitää pysyä, että tytöt välttyy poikabakteereilta.

Kun Maija kääntyi muhun päin, mä olin kuin muovailuvahapallero. Yhtä veltto ja naamalta varmaankin myös yhtä värikäs. Sanat alkoi pulpahdella mun suusta ihan yhtäkkiä.

- M- M- Maija, hei.

- Ömm.. hei.

Se puhui mulle! Se näytti nyt söpömmältä kuin koskaan ennen. Sen uusi, leopardikuvioinen hiuspanta oli vinossa hyppimisen jäljiltä.

- Mä vain ajattelin, että.., mä sönkötin. Nyt oli aika.

- Mitä?

- Odota hetki.

Mä käännyin poispäin ja aloin köhiä. Musta tuntui, että jos mä jatkaisin puhumista, mun suusta hyppäisi ulos maailman suurin rupikonna.

- Maija, jatketaan, Liisin ääni pomppasi taka-alalta. - Kenen vuoro pyörittää?

Peli oli menetetty. Mä olin maailman pahin jänishousu.

- Niin oliko sulla jotakin? Maija sopersi ja pakotti mut kääntymään takaisin siihen päin.

- Mitä sä sanoisit, jos..

Ei. Ei. Pirskatin Olli! Mun oli vaikea muistella Ollin oppeja ilman, että se seisoi mun vierellä luottavainen naama pisamien alta loistaen. Toisaalta siitä tai sen viisauksista ei ollut koskaan edes ollut apua. Mä olin kuullut joskus äidin sanovan iskälle, että tytöt tykkää pojista, jotka on omia itsejään. Ilman piereskelyä ja röyhtäilyä tietenkin. Nyt mä päätin tehdä tämän omalla tavallani. Niin kuin McGyver tai Homer Simpson konsanaan.

- Tiätkö mitä, Maija?

Nyt sen silmissä välkähti pieni merkki kiinnostuksesta. Se ilmeisesti halusikin mun jatkavan.

- Mä en oikein osaa sanoa, mitkä sun tulevaisuudensuunnitelmat mahtaa olla. Mutta mä oon tässä ajatellut, että me ollaan jo nelosella eikä meillä oo enää kauaa aikuisuuteen. Me ollaan jo isoja ja me voidaan - tiäthän - olla rakastavaisia. Niin kuin yhdessä.. kulkea käsi kädessä ja kaikkea.

Maijan ilme muuttui ihan kummalliseksi. Se oli varmaankin rakastumassa. Nyt mä en enää voinut lopettaa.

- Mä ainakin hankin sitten joskus ison kartanon ja rupean rikkaaksi, koska mä meinaan saada hyvän työpaikan aivokirurgina tai sellaisena - tai arkeologina! Mutta vaikka mä olisin kuinka rikas, mun talo ei tule olemaan mitään, jos.. jos sä et oo siellä kastelemassa kukkia ja imuroimassa ja nukkumassa mun vieressä. Koska mä oikeasti tykkään susta.

Nyt se oli sanottu. Mun poskia kuumotti ihan niin kuin mä olisin istunut naama sentin päässä nuotiosta.

Kaikki tytöt tuijotti mua suu ammollaan ja niiden silmät oli vähintäänkin ruokalautasen kokoiset. Maijan kummallinen ilme oli nyt muuttunut joksikin, minkä rakastuneisuudesta mä en enää niinkään voinut mennä takuuseen.

- Suksi suolle.

Ne sanat iski mun sisimpään pahemmin kuin mikään Ollille Duke Nukemissa hävitty peli. Koulun kellot alkoi piristä, mutta mä kävelin välittömästi takaisin mun pyöräni luokse ja lähdin polkemaan.

Niinä lukemattomina kertoina, kun me Ollin kanssa oltiin kikkailtu Maijan kodin läheisyydessä, me oltiin saatu tosi tarkkaa informaatiota siitä, missä se liikkui. Mä tiesin senkin, että niiden kodin läheisen leikkipuiston takana oli metsä, jossa me oltiin koulun liikuntatunnilla joskus käyty suunnistamassa. Mä tunsin sen rämeikön ihan hyvin - pääpiirteittäin ainakin. Mikä parasta, Maija kävi siellä lenkillä joka maanantai koulun jälkeen.

Mun vanhat Peltoset näytti ihan rotan järsimiltä, kun isä veti ne pöllämystyneenä vajasta kirkkaaseen syysilmaan. Noilla suksilla oli tehty jos jonkinmoisia piruetteja - joskus tarkoituksellakin, mutta useimmiten vähän vahingossa - siitä asti, kun mä olin repinyt joululahjapaperin rikki vuonna -95. Nyt ne saivat kunnian osallistua tähän tärkeään missioon.

- Tässä, mitä seuraavaksi sanon, ei ole sitten mitään henkilökohtaista.. mutta oletko sä, Vilperi, ollut viime aikoina vähän liikaa Manun ja Panun luona? Iskä kysyi rapsuttaessaan mun vasemman jalan suksesta pois jotain, mikä näytti vähän hiirenkakalta. (Aina, kun iskä huomasi jotakin epäilyttävää mun tai äidin käyttäytymisessä, se syytti naapureita - niin kuin kaikki muutkin suomalaiset keski-iän kriisiä läpikäyvät miehet.)

- Haistankohan mä kebabin? Ai niin, äiti taisi sanoa, että se tuo sapuskat tänään Urhon grilliltä.. (Ja mä kyllä tiesin, miten se saatiin lopettamaan - samalla tavalla niin kuin kaikki muutkin suomalaiset keski-iän kriisiä läpikäyvät miehet.)

Mun tyttöjenhoukutin -mohikaanini oli lässähtänyt kokonaan toiselle puolelle päätä, kun mä sukset kainalossa tepastelin viimeisiä askeleita kohti kylttiä, joka kertoi mun olevan “Räpylänsuolla”. Hitto, mä olin kovempi jätkä kuin se Arnold, se näyttelijä, jolla oli maailman vaikein sukunimi. Mä tunsin, että voisin tehdä vaikka maailmaympärimatkan virtahevon selässä, niin hyvin mä olin suoriutunut hikisestä matkasta. Kaikki oli juuri niin kuin mä olin suunnitellutkin.

Mä pyllähdin kostealle sammalelle. Sitten mä vedin monot ja niiden perään Peltoset jalkaan, ja kyykistyin kahden pikkukuusen taakse. Nyt piti vain odottaa..
Odottaa..
Miksi justiin räpylänsuo? Olikohan täältä joskus löytynyt ankan räpylä?
Odottaa..
Mahtoikohan Olli olla vieläkin jumissa sen äidin tunturilla? Miten se aina jäi siihen samaan kohtaan kiinni?
Odottaa..
Mitä, jos Maija tekisikin tänään poikkeuksen ja jäisi lenkin sijaan leikkimään Liisin kanssa Bratzeilla?
Odottaa..
Odot.. Nyt! Mä en voinut uskoa silmiäni, kun mun elämäni nainen ilmestyi näkyviin polun oikeanpuoleisen kurvin takaa. Se oli menossa tästä ohi, voi peijooni, se oli ihan selvästi menossa tästä ohi. Mulla oli enää noin minuutti aikaa valmistautua henkisesti mun elämäni tärkeimpään hetkeen. Mä yritin pikameditoida samalla tavalla kuin Ollin isosisko teki aina ennen friikkikokouksia, mutta mun sydän oli jo puolimatkassa hyppäämässä kurkusta ulos ja pakotti mut rämpimään kuusien takaa polulle - suoraan Maijan eteen.

Kiljaisu, mikä seuraavaksi kuului, oli pahempi kuin missään mun näkemässä kauhuelokuvassa, vaikka mä en ollutkaan saanut katsoa niitä kaikkein hurjimpia. Maija näytti siltä, niin kuin sitä olisi ammuttu kuulapyssyllä naamaan, niin kovaa se säpsähti ja sen posket punotti ainakin kahdenkymmenen omenan edestä.
Se katsoi mua päästä varpaisiin, lässähtäneestä hiuslakkatornista aina järsittyihin suksenkärkiin asti.

Musta alkoi tuntua taas muovailuvahapallerolta. Siitä oli tullut mulle viime aikoina melkein vakio-olotila, ennemmin se kun oli ollut ninja. (Ollilla oli sen kotona kokonainen huone omistettu ninjavarusteille, ja siellä mä olin yhdessä vaiheessa kuluttanut enemmän aikaa kuin Tarzan liaaneissa, mutta se onkin sitten toinen tarina..)

Ja sitten mä koin jotakin, mistä mä oon kuullut puhuttavan vain lauantain myöhäisillan ohjelmissa, joissa ihmiset ei tee muuta kuin pussaa. Maailma nimittäin pysähtyi. Seuraavien sekuntien ja sadasosien aikana kaikki muu katosi, paitsi Maijan suu. Sen suussa taisi nimittäin olla jotain tosi vialla, se oli kääntynyt reunoilta ylöspäin. Se näytti ihan maailman kauneimmalta U-kirjaimelta. Mitä oikein tapahtui? Maija hymyili. Se hymyili mulle, Vehnämaan Vilperille.

- Sä tajusit! se naurahti. Ja sen ruosteenväriset kiharat sai punaisen vivahteen, kun se seisoi auringon valokeilassa kahden pikkuisen kuusen välissä.