kultalintu

Timo katsoo vihreätä metsää ja kaivaa taskustansa kynän, asettaa suunitelmansa kannolle ja piirtää vähän lisää, piirtää olohuoneen ikkunan toiseen suuntaan, vaihtaa parvekkeen paikan ja lasten huoneet, ne se sittenkin lisää ja viivat ovat sekoittuneet, kynästä loppuu muste ja silti se piirtää.

Keskellä metsää, kunhan saa olla nyt vaan ja piirtää, antaa sateen vain ropista ja levittää suunitelman viivat yhdeksi lammikoksi. Ainahan voi piirtää uusia, ainahan voi nähdä paremmin Timo kertoo itselleen eikä lannistu.

Sade hakkaa, niskat jäykistyvät ja kädet kohmettuvat, jaloista loppuu tunto, mutta tämä on nyt sen metsä, tämä palsta tässä, tämä hetki tässä, tämä tuokio ja siksi Timo jatkaa, piirtelee itselleen ja ehkä myös vähän hänelle.

Ei, vain hänelle hän piirtää ja toivoo että joku nyt ymmärtäisi.

Timo unohti ajan, mutta hänen kasvoihinsa jäi onnen jäljet, silmäkulmiin pienet ryppyset ja lapset hautajaisissa hymähtivät Timon tyhmyydelle, että unohtuikun sinne kannonnokkaan haaveilemaan. Antoi sielullensa tilaa unelmoida ja saappaiden sammaloitua, ei nähnyt kuinka aurinko painautui ja nousi jälleen miljoonannen kerran. Ei huomannut nälkää ja kadotti janonsa, mutta niin kait voi käydä jos liiaksi haluaa olla unelmiensa mies.