trooper

Taivasniityillä tapasin hänet ensimmäisen kerran. Oli syksy, pihlajissa punaista, tuuli. Kutsuin vain itse paikkaa taivasniityiksi, koska alempana kulkevalta tieltä katsoessa ne näyttivät kaartuvan aina taivaaseen saakka. Olin joskus koettanut selvittää kuka niityt oli raivannut. Mies, joka tähän oli asettunut ja elämänsä elänyt, oli halunnut tilaa, nähdä kauas. Ei maata, viljavampaa olisi ollut alempana, missä nyt oli taajama. Paljoa ei enää muistettu: vaitelias yksinäinen mies. Mutta eläimet olivat luottaneet häneen ja säikytkin lapset taloissa olivat pyrkineet hänen syliinsä. Kai hänet aikanaan oli kirkkomaahan haettu, mutta vaatimaton puuristi oli lahonnut jo aikaa, eikä hautapaikastakaan ollut enää tietoa. Vähäisessä länteen ja etelään avautuvassa notkelmassa saattoi yhä erottaa pienen rakennuksen kivijalan. Hän istui sen nurkkakivellä, kädet taskuissa ja katse taivaanrannassa. Joku hänestä oli puhunut jo ennalta: moitteettoman kohtelias ja tahdikas käytös; sen takana vain jäätä. Kuinka väärässä - mutta sen aika tuli paljon myöhemmin.