sadetyttö

"Unta." Tyttö mietti haikeasti hymyillen herättyään. "Se oli unta, mutta parasta mahdollista. Eihän mulle niin tapahtuis oikeasti.." Tyttö kuitenkin otti kännykkänsä, selasi saapuneita viestejä. Hän löysi jotain odottamatonta, joka kai havahdutti tähän todellisuuteen. Viesti. Siltä kivalta pojalta. Tytön puhelimessa. Tyttö selasi saapuneita, ja viestejä löytyi enemmänkin! Samalta kivalta pojalta.

Tyttö alkoi miettiä. Ne kaikki epätodellisen ihanat puhelut, tekstiviestit ja söpöt kohtaamiset, eivät olleetkaan unta, vaikka ne tuntuivat siltä. Ne olivat todellisinta totta. Tytön hymy levisi kasvoilla entisestään.

Epätodelliselta tuntuva tarina tytöstä ja epätodelliselta tuntuvasta onnellisuudesta. Eikä mikä tahansa tarina, vaan rakkaustarina.

Se oli kevään alkua. Kuitenkin kylmä oli edelleen, lämmintä takkia ja kaulahuivia tarvittiin vielä. Jokin kuitenkin toi kevään ja sulatti tytön sydämen nopeammin kuin päivisin ihanasti lämmittävä aurinko. Se jokin oli poika. Eikä kuka tahansa poika, vaan juuri se poika. Se ihana.

Tyttö ymmärsi heti ensitapaamisen ja ensimmäisten vaihdettujen viestien jälkeen, että poika oli kiinnostunut. Ihastunut. "Minuun?", hän mietti. "No, kunhan se oppii tuntemaan niin mielipide saattaa muuttua..", tyttö pohti. Syvällä ajatuksissaan, ja sydämessään, hän kuitenkin toivoi, ettei mikään muuttuisi, huonommaksi. Ettei nyt olisi sen takapakin aika. Jos tyttö olisi saanut päättää, olisi hän poistanut peruutusvaihteen kokonaan. Näin oli hyvä.

Tyttö ei kuitenkaan ollut varma, halusiko hän tarinan liikkuvan eteenpäinkään. Tai halusi, mutta ei tiennyt, kuinka nopeasti. Jokin tulevassa pelotti. Nopeasti tyttö kuitenkin omia tunteita hämmästellen huomasi, ettei pelkoa, tai aiemmin esiintynyttä ahdistusta ollut ilmassa lainkaan. "Miksei?", hän pohti itsekseen.

Päivä päivältä tyttö ihastui enemmän poikaan. Aina, kun puhelimesta kuului tekstiviestiääni, toivoi hän sen olevan pojalta. Viikot kuluivat, tyttö oli iloinen. Iloisuuteen, jopa onnellisuuteen, liittyi kuitenkin suuri epävarmuus, jollaista tyttö ei ollut kokenut ennen. Ei samalla tavalla.

Pojassa oli kaikkea, mistä tyttö piti. Poika oli itsevarma, itsenäinen, sosiaalinen, huumorintajuinen, avoin, kaikkien kaveri. "Ehkä liikaa kaikkien kaveri?", tyttö mietti. Tyttö ei voinut olla miettimättä, miksi poika haluaisi hänet, vaikka pojan luonteella hän saisi kaikki tytöt ihastumaan itseensä. Tyttö myös tiedosti oman epävarmuutensa, pelon antaa vain mennä.
Pelko torjutuksi tulemisesta juuri kun on antanut itsestään paljon, enemmän kuin ennen, kenellekään, pelotti liikaa. Omalta puoleltaan henkisesti, poikaa ajatellen fyysisesti. Tyttö pelkäsi sekä ihastuvansa ja haavoittuvansa. Samalla hän pelkäsi päästävänsä pojan fyysisesti liian lähelle, ja antavansa ymmärtää liikaa, ennen kuin oli itse varma.

Vähintään yhtä paljon, kuin tyttö pelkäsi joutuvansa satutetuksi, hän pelkäsi satuttavansa pojan tunteita. Sen verran tyttö oli jo kauan sitten saanut selville, että poikaa ihanempaa ystävää saisi hakea. Tyttö pelkäsi menettävänsä pojan ystävänään, mikäli tekisi jotain väärin. Jatkuvasti hän kuitenkin toivoi, että poika olisi hänelle jotain enemmän, kuin ystävä.

Mikä sitten pidätteli? Tytön tausta. Perhetausta, entiset kokemukset ja omalta osaltaan kokemusten puute. Tytön perheessä ei ääneen kerrottu, että välitetään, rakastetaan. Tyttö kuitenkin tiesi rakkautta löytyvän perheestä. Hän tiesi, vanhempien vuosia kestäneestä riitelystä huolimatta, kyllä hän tiesi.
Tyttö ei vain osannut pukea sitä sanoiksi, eikä vastaanottaa niitä sanoja tai tunteita keneltäkään. Niitä, joiden sisältö olisi niin suurta. Niitä sanoja, jotka merkitsisivät tytölle niin paljon.

Tuli ilta, jolloin poika tuli tytön luokse käymään. Juttelemaan, katsomaan elokuvaa. Tämä ilta muutti kaiken. Tytöstä tuntui, kun kaikki hänen hyvänolon tunteensa olisi laitettu pulloon ja ravistettu. Ravistettu niin, että vatsanpohjassa tuntui, kutitti. Se tuntui hyvältä.
Samaiseen pulloon tuntui myös suljettaneen osa tytön pelon ja epäilyksen tunteista. Osa niistä.

Tyttö ja poika katsoivat elokuvaa sylikkäin, pojan aloitteesta. Tyttö oli onnellinen. Tytöstä tuntui, kuin maailman suurimman palapelin palaset olisivat löytäneet paikkansa. Tytön ahdistus edellisestä pojasta, hänen kosketuksesta, oli niin pitkänkin ajan jälkeen vielä pinnassa, ettei muistanut, miten hyvältä voi tuntua olla jonkun lähellä.
Sellaisen lähellä, jonka kanssa voi vain olla. Sellaisen, joka halaa kuin tarvitsee, joka silittää hiuksia, kunnes huolet katoavat.

Tyttö oli päästänyt pojan fyysisesti lähelle. Pieni epäilys ja pelko olivat silti jäljellä. Poika jäi yöksi, mutta tyttö halusi vielä pitää pienen suojamuurin palasen itsellään. Tytöllä oli hyvä olla pojan lähellä, halata ja pussata, joten hän päätti olla menemättä pidemmälle, vielä. Ei siksi, ettei tyttö olisi halunnut, vaan koska halua enemmän tyttö halusi olla varma, ettei teollaan satuttaisi poikaa.
Sitä poikaa, joka oli liian hyvä satutettavaksi. Kuten kaikki ihmiset ovat. Tyttö ei tahallaan halua satuttaa ketään, mutta tässä pojassa oli jotain todella erikoislaatuista.

Seuraavat viikot tyttö leijaili pilvissä. Pilvissä, ei pilvilinnoissa. Pilvilinnojen rakentelua hän oli harrastanut oikeastaan koko elämänsä. Hän rakasti haaveilla. Tytön äiti oli sanonut tälle, että jos taivaanrannan maalari olisi oikea ammatti, se olisi varmasti se, mitä tyttö tekisi.

Nyt tyttö leijaili onnellisissa pilvissä. Hän oli siirtynyt haaveista todellisuuteen. Kaikki saivat tästä osansa, lähikaupan henkilökunta, ystävät, naapurit, kaikki. Tyttö pyrki aina olemaan ystävällinen muille, mutta nyt sitä ei tarvinnut yrittää. Hyvän tuulen pilvi leijaili hänen ympärillään jatkuvasti. Erikoisesti osansa tästä sai tietenkin poika.

Tyttö ja poika tapasivat seuraavien viikkojen aikana useasti. Yleensä iltaisin. He kävivät kävelemässä, keinumassa, istuskelemassa leikkipuistossa, puhumassa asioista. Poika sai tytön hymyilemään joka kerta. Tytöllä oli käsittämättömän hyvä olla pojan kanssa.

Miksi tytöllä kesti näin kauan hoksata kaikki tämä, vaikka poika oli selvästi alusta asti loistava persoona?

Tyttö tarvitsi enemmän. Tyttö tarvitsi enemmän,kuin loistavan persoonan, kaikkien kaverin, itsenäisen ja auttavaisen luonteen. Hän tarvitsi myös sen toisen puolen. Sen, joka hänessä itsessäänkin oli hyvin vahvana. Sen puolen, jota hän ei ollut näyttänyt pitkään aikaan kenellekään. Sen söpön, rauhallisen, yllätyksiä rakastavan, haaveilevan, romanttisen, herkän puolen. Monet eivät edes tienneet tytön räväkän olemuksen takaa löytyvän sellaista. Ei tyttö sitä yrittänyt piilotella, hän vain halusi olla varma, kenelle sen näyttää.

Tytölle selvisi, että pojassa on tällainen puoli. Tällainenkin puoli. Se puoli on täydellinen. Tytön osalta tämän matkan peruutus, edes vauhdin hidastaminen oli ollut vaikeaa tähän asti. Tämän jälkeen se oli mahdotonta. Tyttö tiesi, että tulevaisuudessa saattaa olla jotakin pelottavaa ja epävarmaa. Hän kuitenkin päätti, että antaa olla, hän ei voinut ajatella sitä nyt. Hänellä oli nykyhetki, jossa ei ollut mitään vikaa.

Tyttö päätti, että tämän pojan kanssa hänen on mahdollista murtaa tytön sydämen ympärille kasvanut, hitaasti sulava jäävuori. Tälle pojalle tyttö voisi kertoa tunteistaan. Tunteista, joita tyttö ei ollut ennen kokenut. Ei näin vahvana.

Tyttö oli rakastunut.
Tyttö myös kertoi sen pojalle. Askel kerrallaan, mutta eteni varmasti.

Nyt tyttö on ehdottoman varma.
Tyttö on ehdottoman rakastunut poikaan, Topiin.
Riikka on ehdottoman rakastunut Topiin. <3

Riikka on maailman onnellisin tyttö.