espe93

Viimeisen vuoden olet odottanut ja odottanut.

Syntymäpäivänäsi ja vuosipäivänänne olit aivan varma, että se vihdoin tapahtuu. Kumpanakin mietit tarkasti etukäteen mitä vastaat hänelle, valitsit turhamaiseen tapaan varsin pikkutarkasti jokaisen sanan, samoin kuin puit päällesi parhaimmat vaatteesi, jotta tilanne olisi kaikin puolin ikimuistoinen. Kasvattelit toiveitasi etukäteen tarkkailemalla jokaista hänen sanaansa vaistotaksesi niiden taakse piilotetut vihjeet.

Siten olikin varsin ymmärrettävää miten pettynyt olit, kun syntymäpäivänäsi saitkin vain kimpun verenpunaisia ruusuja ja itse kokatun illallisen. Tai kun kolmantena vuosipäivänänne saamasi lahja, jonka hän oli valinnut parhaan ystäväsi avustuksella ja josta ystäväsi oli kieltäytynyt antamasta sinulle vinkkiäkään, jottei pilaisi yllätystä, osoittautuikin aavistustesi ja toiveittesi sijaan satiiniseksi yöpaidaksi ja sotkuisella käsialalla kirjoitetuksi runoksi, jonka riimit olivat yhtä aikaa kliseisiä ja ontuvia. Mutta tietenkään et näyttänyt pettymystäsi kenellekään, jottet tulisi leimatuksi kiittämättömäksi, sillä rakastithan kuitenkin jokaista noista lahjoista. Niin hukutit hänet yhä uudelleen ja uudelleen lämpimiin kiitossuudelmiin, mutta kerta toisensa jälkeen sydänalaasi kaihersi yhä polttavampi odotus.

Jouluna löysit kuusen alta pikkuruisen paketin ja luettuasi pakettikortista nimesi, olit jälleen varma siitä, että jouluaattona se tapahtuisi. Mikä olisikaan romanttisempaa, pohdit näpertäessäsi kiemuraista lahjanarua auki, mutta kun samettisesta pikkurasiasta paljastuikin pari helmikorvakoruja, sait vain vaivoin pidettyä hymyn kasvoillasi. Pettymyksesi oli miltei käsin kosketeltavissa sen roikkuessa ylläsi lyijyn raskaana, muttet taaskaan suostunut näyttämään sitä kenellekään muulle. Sen sijaan ripustit helmikorut korviisi, pohdit, ettei aika ehkä vielä ollutkaan kypsä ja loppujen lopuksi keksit sata ja yksi romanttisempaakin ajankohtaa, samalla käperryit hänen rintaansa vasten ja jatkoit odottamista.

Ystävänpäivä oli kuitenkin viimeinen pisara sinunkin kärsivällisyydellesi. Kun kesken lumisateisen iltakävelynne oivalsit, ettei suuri kysymys, josta hän oli tahtonut kanssasi keskustella, ollutkaan se, joksi olit sitä olettanut vaan kysymys uuden auton hankkimisesta, päätit saaneesi tarpeeksi odottamisesta. Mutta sen sijaan, että olisit tietenkään sanonut niin, totesitkin vain, että mikäli hän haluaisi ostaa uuden auton, sinä kyllä suostuisit siihen. Samalla kuitenkin ajatuksesi askartelivat jossain aivan toisaalla ja alkoivat hahmotella suunnitelmaa, joka tekisi odotuksestasi viimeinkin lopun.

Niinpä helmikuun kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä, sinä, joka on vain kerran neljässä vuodessa, heräsit pieni ovela hymy huulillasi. Kuitenkin sen sijaan, että olisit valinnut yllesi parhaan pitsisen mekkosi tai sujauttanut jalkaasi arvokkaimmat kenkäsi, puit päällesi arkiset farkkusi ja pesussa kummallisen muodon ottaneen villapaidan.

Teeskentelit hänelle koko aamun, ettet olisi sujauttanut farkkujesi taskuun mitään tavallisesta poikkeavaa, vaikka jatkuvasti sormesi eksyivätkin tunnustelemaan taskussa piileskelevää metallista rengasta housujen kankaan läpi. Aina niin käydessä kiskaisit kuitenkin kätesi äkkiä toisaalle ja käyttäydyit kuin paraskin salaliittolainen, joka kaikesta huolimatta pelkää kuollakseen paljastumista.

Töissä pidit ylimääräisen tupakkatauon jos toisenkin, kuitenkin polttamisen sijasta päästäksesi vain haukkaamaan raitista ilmaa aina epäilyksen alkaessa kaivaa mieltäsi. Entä jos sinä odotuksinesi olitkin ollut liian hätäinen? Entä jos hän ei ollutkaan tahattomasti jättänyt toteuttamatta toiveitasi, vaan sivuuttanut ne tietoisesti, koska aika ei ollut vielä kypsä? Koskaan aikaisemmin et ollut voinut kuvitella epäröiväsi tai jännittäväsi tämän asian suhteen, mutta vetäessäsi savua keuhkoihisi ties monettako kertaa sinä päivänä ja pyöritellessäsi taskuun eksyneellä kädelläsi sinne piilotettua metalliesinettä, mieltäsi kalvoi epävarmuus.

Mitä jos hän sanoisikin ei?

Istuessasi tupakkasi kanssa kylmälle kiviportaalle vakuuttelit kuitenkin itsellesi, että juuri siitä syystä karkauspäivä olisi kaikkein paras ajankohta. Ainakin hän joutuisi ostamaan sinulle uuden hamekankaan, ja vaikkei se suurikaan lohtu olisi, olisi se silti tyhjää parempi. Niinpä hänen tullessaan tupakkapaikalle tarkistamaan, ettet ollut kadonnut sen kauemmas, viitoit hänet viereesi portaalle istumaan ja viskasit tupakantumpin käsistäsi.

Haparoivin sormin kaivoit farkkujesi taskusta sormuksen, jota olit siellä koko aamun pyöritellyt ja tarjosit sitä hänelle. Hänen poimiessaan sen omaan käteensä ja nostaessaan sen silmiensä tasalle niin, että kykeni tutkimaan sen sileää pintaa, töksäytit suustasi ne sanat, jotka olit toivonut niin pitkään kuulevasi hänen sanovan:

”Josko me mentäisiin naimisiin?”

Omissa korvissasi sanat kuulostavat lausuminasi yhtä aikaa tyhjän arkisilta sekä silti joltain niin juhlalliselta, että polvesta miltei puhki kuluneet farkkusi ovat lähes häpeälliset niihin yhdistettynä. Huoli vaatetuksesi sopivuudesta pienentyi kuitenkin jälleen mitättömäksi hänen vetäessään syvään henkeä ja venyttäessä kauhun- ja innostuksensekaisen odotuksesi äärimmilleen, ennen kuin sanaakaan sanomatta pujotti kevättalven auringon valossa välkehtivät sormuksen sormeensa päättäen sen odotuksen, jota olen kantanut sisälläni niin kauan kuin vain kykenet muistamaan.