downstream90

Tunnen taas voimieni loppuneen,
tiedän että pitäisi tehdä jotakin,
jotta voisin itseeni olla tyytyväinen.
Mitään en aikaan kuitenkaan saa,
siitä itseäni jälleen syyllistän,
huomaan oravanpyörään joutuneen,
mielialan huonompaan,
tunnen taas muuttuneen.

Tahtoisin vain että olisi joku joka kädestä pitää kii,
joku joka vaikeimman yli kannattaa.
Tahtoisin että joku joskus kysyisi niin,
että kuinka minä tänään voin ja pärjään?
Tuntuu etten kenellekään ole yhtään mitään,
ettei tarkoitettu ole minua tähän maailmaan,
jälleen toivon että pääsisin paikkaan parempaan…

Huomaan kaiken mielihyvän kadonneen,
kaikkeen, joista ennen nautin niin.
kuin puulta maistuu tunti jokainen.
Jatkuvasti olen vain surullinen,
minuutit kuluvat itsesäälissä rypien,
yöt tuskissani valvoen,
kaikesta itseäni syyttäen.

Tahtoisin vain että olisi joku joka joskus soittaa,
joku joka kysyy kuinka nyt jakselen?
Tahtoisin vain että joku kaiken yli minut auttaa,
kun omien voimien tajuan loppuneen.
Mutta tuntuu etten kenellekään ole mitään,
etten tärkeä ole yhtään kenellekään,
en tiedä jaksanko huomiseen.

Tämän sairauden hyvin tiedostan,
sen mitä se tekee, mihin se vaikuttaa,
joskus vastaan en pysty taistelemaan,
se sisältäni kaiken hiljalleen kuluttaa.
Ajatukseni kiertävät kehää,
syöksyn yhä syvempään,
päivästä toiseen taistelen,
eteenpäin vain mä pääse en.

Tahtoisin että olisi joku joka vieressä istuu ja odottaa,
joka sen vaikeimman yli taas kannattaa,
ja toivoa pimeyden keskellä antaa.
Itseni täytyy tämä sairaus voittaa,
tarvitsen kuitenkin jonkun joka tarpeen tullen,
minut maasta ylös nostaa.