Risteyksessä

Runo synnyttää välittömästi kuvan menetyksestä, joka ei ole vain muisto vaan fyysinen paino elävän ruumiin päällä. Se on äärimmäisen lyhyt, mutta sen viimeinen kuva avaa kokonaisen hautausmaan puhujan sisälle. 

Voimakkain jännite syntyy sanoista “rintasi päällä”. Hautakiven sijaintia ei ilmaista etäisesti, esimerkiksi haudalla tai maan päällä, vaan hyvin läheisesti, ruumiillisesti. Kivi tuntuu painavan yhä juuri sitä kohtaa, jonka alta sydän ennen löi. 

Kulta tavallisesti juhlistaa, korottaa ja säilyttää. Tässä se tekee nimestä kauniin samalla kun todistaa, että ihminen itse on poissa. Nimi on näkyvissä kirkkaampana kuin koskaan, mutta sen kantaja ei enää vastaa. 

Minusta runon syvin ajatus voisi olla; kuolemassa kaikkein raskainta ei ole toisen olemassaolon lakkaaminen vaan, että maailma ei pysähdy hänen mukanaan. Eloon jäänyt joutuu jatkamaan hengittämistä kahden puolesta, vaikka jokainen hengenveto todistaa erosta.  

Runon lyhyys on sen suuri voima. Kuvailematta suoraan surua ja asettamalla yhden ainoan kiven juuri siihen, missä lukijankin hengityksen pitäisi kulkea.

Kiitos lukuelämyksestä.