ajan_viille

joskus minuun istutettiin
hyväksynnän siemen
se iti hitaasti
kuin tammimetsän ensimmäinen jalopuu
heiveröiset olivat sen ensimmäiset vuodet
uhkana ukkosmyrskyt ja jäätävät talvet
niin nuorena se oli altis ulkoisille vaikutuksille
kun se kuuli kuiskauksia, vihjauksia
se epäröi, ei uskaltanut kysyä
kasvatti kieroja oksia
hämmästeli tunteitaan

joskus oli se hyvienkin tarkoitusten runtelema
oletusten ojentama
se varttui heteronormatiiviseen maaperään
pohti tulevia vesojaan
tavallisia taimiaan

silti aina kasvoi vain
hyväksyntä suuremmaksi
näköala laajemmaksi
tammipuu korkeemmaksi
oppi rakkautta maailmalta
ja antoi sitä takaisin
tutkiskeli karahkoitaan
kasvatteli uusia
joka kevät puhkesi uudella tavalla loistoon
keräsi varjonsa alle enemmän
kuin oli koskaan tiennyt toivovansa

niin kaunis on hyväksynnän tammipuu
niin korkea ja vahva
ikuisesti juurtunut
kulttuuriperintönä suojeltu
se ei voi kaatua
koska vaikka sen maallinen olemus kokisi lopun
se elää puolustettuna
muistona, arvona
omien tammenterhojensa sisimmässä
hyväksynnän lehdossa