Oma ajanviete ja terapianovelli, yritän jatkaa jos jaksan

Varsovan kevät 

Vastoin kaikkia odotuksia kevät saapui vihdoin Varsovaan. Łazienkin puistossa syreeni tuoksui, ja auringonvalo siivilöityi puiden oksien läpi.

Maa ja taivas huokuivat jotain selittämätön mystiikkaa.  Jostain kaukaa kuului nuoren venäläisartistin kappale Vesna, eikä kukaan ollut vihainen. 

Ja vaikka Ukrainassa sodittiin yhä, oli niinkuin tämä kaupunki olisi unohtanut hetkeksi kaiken ikävän. 
 
Olin juuri täyttänyt 43 vuotta, enkä rehellisesti sanottuna ollut koskaan löytänyt oikeaa suuntaa elämälleni.

Kauniit hetket ovat olleet harvassa, ja mitä vanhemmaksi varttuu, sitä nopeammin aika kuluu.

Toisinaan tuntuu kuin vuodet olisivat valuneet sormieni läpi jättämättä jälkeensä juuri mitään pysyvää. Tänään en kuitenkaan ajatellut sitä. 

2

Matkustin Puolaan tapaamaan Tinderistä löytämääni slaavinaista. Löysin tuon vaatimattomalla ja pyytettömällä tavalla hymyilevän lääkärinaisen selatessani sovellusta eräänä harmaana iltapäivänä talvella yksiössäni Jyväskylässä.

En silloin voinut aavistaa, että tuo pieni hetki puhelimen näytön ääressä johtaisi minut joskus suuriin tunteisiin. 

Hän oli nimeltään Anna. 

Välillämme oli jotakin vaikeasti selitettävää, kuin olisimme tunnistaneet toisissamme jotakin jo kauan ennen varsinaista kohtaamistamme.

Annan viestit olivat lämpimiä mutta en voinut olla huomaamatta tiettyä melankoliaa. Toisaalta niistä pilkisti leikkisyys ja elämän ilo. Ei siis mennyt pitkään kun hänestä tuli osa mielenmaisemaani. 

Hän vaikutti ihmiseltä, joka osasi ottaa vastuuta ja huolehtia muista, mutta ei aina yhtä hyvin itsestään. Siirryimme pian WhatsAppiin ja sopimaan livetapaamisesta.

Odotin Annaa Chopinin patsaan vieressä. Olin liian hermostunut istumaan penkillä, ja kädet hikoillen puristin torilta ostamaani ruusua.

Anna saapui etuajassa; hänellä oli tummat hiukset ja vihreät silmät, viisas, empaattinen ja lämmin katse.

Hän vaikutti silmin nähden jännittyneeltä, aivan kuten minäkin. Halasimme ujosti, ja hetken aikaa emme oikein tienneet, mitä sanoa.

Lähdimme kävelemään kohti suihkulähteitä. Ympärillämme oli lapsiperheitä, nuoria rakastavaisia ja ihmisiä, jotka olivat tulleet nauttimaan ensimmäisistä lämpimistä kevätpäivistä.

Auringonvalo välkehti veden pinnalla. Katselin ympärilleni ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että kaikki tämä oli olemassa juuri tässä ja juuri nyt. Ehkä siis elämäni ei ollut vielä ohi.

Annan asunto sijaitsi Topiel-kadulla vanhassa, kunnostetussa kivitalossa. Rapussa tuoksui hieman vanha puu ja puhdistusaine.

Asunto oli valoisa ja yllättävän kodikas. Kirjahyllyssä oli puolalaisia romaaneja, muutamia venäläisiä klassikoita ja lääketieteellistä kirjallisuutta.

Keittiön pöydällä oli puoliksi juotu kahvikuppi ja ikkunalaudalla pieni orkidea. Ikkunasta lankeava valo sai huoneen tuntumaan hetkittäin melkein epätodelliselta.

Minulle tuli tunne, että Anna oli rakentanut itselleen kauniin ja turvallisen elämän. Hänellä oli ammatti, oma koti ja elämä, joka näytti ulospäin olevan järjestyksessä.

Silti asunnossa oli jotakin hiljaista ja odottavaa. Ehkä se oli vain mielikuvitustani, mutta ajattelin, että myös hän kaipasi jotakin, mitä ei voinut saavuttaa opiskelemalla, tekemällä työtä tai järjestämällä elämäänsä mahdollisimman hyvin.

Annan silmissä oli väsymystä ja surua. Menneet vuodet eivät olleet hänelle helppoja. Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa traagisesti ja tehnyt rankkaa työtä kirurgisessa sairaalassa.

Hän kertoi menetyksistään rauhallisesti, melkein asiallisesti, mutta huomasin, ettei niiden käsitteleminen ollut hänelle helppoa.

Hän ei tuntunut haluavan sääliä, eikä hän myöskään rakentanut itsestään kuvaa ihmisestä, joka olisi kaikesta huolimatta selvinnyt voittajana. Joskus tuntui, että ihmisen silmiin voi jäädä kokonainen historia, jota sanat eivät koskaan tavoita.

Ehkä tunnistimme toisissamme jotakin samaa. Emme olleet elämältä säästyneitä ihmisiä, vaan pikemminkin sen kolhimia. Kumpikaan ei tarvinnut toisen sääliä. Ehkä riitti, että saattoi hetkeksi laskea suojauksensa ja tulla nähdyksi sellaisena kuin oli.

Anna tuli kainalooni istumaan sohvalle. Sade piiskasi ikkunaan Topiel-kadulla, kevät tuoksui raollaan olevan räppänän kautta ja himmeä katuvalo loi hiljaiseen huoneeseen mystisen tunnelman.

Viinilaseista siemailimme unkarilaista vuosikertaa. Huomasin hänen silmissään raukeuden ja himon. Samalla katseeni osui tiskipöydälle, jossa oli useita tyhjiä viinipulloja, eri laatuisia ja eri vuosikertoja.

Juuri otettaan menettävä looginen järkeni teki havainnon ja rekisteröi sen jonnekin tietoisuuden reunamille. Humala kuitenkin syleili meitä, eikä nyt ollut hetki kysymyksille.

Alku yö oli kiihkeä. Ikään kuin koko universumin paino olisi vihdoin hellittänyt. Silitin Annan tummia hiuksia ja huomasin kuinka hän vaipuu uneen. Ulkona ropisi sadepisarat ikkunalasiin ja Annan kotikatu lamppujen valossa näytti rauhallisen kauniilta

3