Delirium
Kun sinä et enää ole olemassa, tahdon minä kaivatua ja hautautua samaan maankoloseen kanssasi.
Samaa kohtaloa kohti itsekin menossa olen, kunhan tiilenpääni ensin luen ja karmani ehtymään saan. Siellä kolossa ei ole kotoisaa, sillä eihän se nyt mikään äidin syli ole. Syntisen kohtalo se kuitenkin on, kun maan päälle kerran eksyi, tajusi erheensä ja maailma vartomaan pakotti.
Minä en tohdi kestää, minun sydämeni särkyy lukuisiksi sirpalemeriksi.
Sirpaleiden kelluessa joenuomassa, jossa vereni kohisee, sykkeeni tahdistuu ja yksi eksynyt sirpale saa kiinni otteensa sydänpussista, puhkoo ja turmelee.
Silloin minun sieluni huutaa raastavalla tavalla, niin että se saa niskakarvat nousemaan ja joen pulppuilemaan.
Se kaikuu vastarannasta takaisin, se huuto, joka on irvokasta laatua, naurettavuutta huokuva, lapsellisuutta täynnä. Vain yksinkertainen, inhimillinen, huuto. Pelkkää ihmisen kirkunaa, joka on silkkaa äänihuulten värinää.
Havahtuessani kyynelehtien siihen kaikuun, joka kuuluu tuon joenuoman toiselta puolen, suoraan Tuonelan kohdusta kait, silloin minä herään todellisuuteen.
Siellä on uusi henki kypsymässä, joka vapautua tahtoo, irtautua kahleistaan ja kohota ulottuvuuteen, jonne tajuntasi matkannut on.
Mutta silloin minua alkaa pelottaa, jospa kuoltuani tämä olikin tässä ja tajuntani ei kohota tahdokaan.
Miten kosmos voi olla niin typerää laatua, että se minut on luonut omaksi kuvakseen vain tappaakseen tuon kituliaasti kasvavan verson, taimen, rikkaruohon ja pannakseen tuon tajunnan siemenen maan multiin. Eikö se ole tullutkaan hengestä, pyhyydestä, joka toteutuu ulottumattomissamme, verhon takana maagikon lailla.
Viitan se päälle iskee, kasvojaan ei tohdi matkaajalle ikänään paljastaa. Pelon, synnin ja tuskan kuitenkin matkaaja tuntee tarkkaan.
Miksi se siemen heitetään multiin, tomun ja lian sekaan, aivan kuin sillä ei enää arvoa olisi laisinkaan.
Aikansa se ruminoitsi kärsimyksessään, pelkäsi Herraa, teki syntiä. Katui ja Herran kiivautta pelkäsi. Nuhteita sekä paholaisen paluuta odotti.
Mutta paholaista ei muualla ollutkaan kuin tuon kaksinaamaisen olennon tajunnan verkon toisella puolen, sinnehän niitä siemeniä alussa kylvetty oli. Kun alkavat itää, ja uuteen muottiinsa totuttautuvat, ne tuottavat kärsimystä. Kun lopulta kukkivat, tietävät karmasta, tietävät tähtikudelmista ja hiljalleen valmistautuvat lähtöön. Kenties hedelmääkin ehtisivät tuottaa.
Minulla vain pelkkä mädännyt omena, kohtalonaan kuoppaus ja taas kerran uusi muotti hiukkasille valetaan.
Vaan ei se arvoton ihmiskappale ei ymmärtänyt edes ymmärtää, että olisi kait kutsun vastarannalta kuullut, jos tohtinut olisi korvansa sille herkistää ja harjaannuttaa.
Niin se pussi revittiin auki, valutettiin viimeiseenkin saakka, kuten Herra on tahtonut.
Samaa kohtaloa kohti itsekin menossa olen, kunhan tiilenpääni ensin luen ja karmani ehtymään saan. Siellä kolossa ei ole kotoisaa, sillä eihän se nyt mikään äidin syli ole. Syntisen kohtalo se kuitenkin on, kun maan päälle kerran eksyi, tajusi erheensä ja maailma vartomaan pakotti.
Minä en tohdi kestää, minun sydämeni särkyy lukuisiksi sirpalemeriksi.
Sirpaleiden kelluessa joenuomassa, jossa vereni kohisee, sykkeeni tahdistuu ja yksi eksynyt sirpale saa kiinni otteensa sydänpussista, puhkoo ja turmelee.
Silloin minun sieluni huutaa raastavalla tavalla, niin että se saa niskakarvat nousemaan ja joen pulppuilemaan.
Se kaikuu vastarannasta takaisin, se huuto, joka on irvokasta laatua, naurettavuutta huokuva, lapsellisuutta täynnä. Vain yksinkertainen, inhimillinen, huuto. Pelkkää ihmisen kirkunaa, joka on silkkaa äänihuulten värinää.
Havahtuessani kyynelehtien siihen kaikuun, joka kuuluu tuon joenuoman toiselta puolen, suoraan Tuonelan kohdusta kait, silloin minä herään todellisuuteen.
Siellä on uusi henki kypsymässä, joka vapautua tahtoo, irtautua kahleistaan ja kohota ulottuvuuteen, jonne tajuntasi matkannut on.
Mutta silloin minua alkaa pelottaa, jospa kuoltuani tämä olikin tässä ja tajuntani ei kohota tahdokaan.
Miten kosmos voi olla niin typerää laatua, että se minut on luonut omaksi kuvakseen vain tappaakseen tuon kituliaasti kasvavan verson, taimen, rikkaruohon ja pannakseen tuon tajunnan siemenen maan multiin. Eikö se ole tullutkaan hengestä, pyhyydestä, joka toteutuu ulottumattomissamme, verhon takana maagikon lailla.
Viitan se päälle iskee, kasvojaan ei tohdi matkaajalle ikänään paljastaa. Pelon, synnin ja tuskan kuitenkin matkaaja tuntee tarkkaan.
Miksi se siemen heitetään multiin, tomun ja lian sekaan, aivan kuin sillä ei enää arvoa olisi laisinkaan.
Aikansa se ruminoitsi kärsimyksessään, pelkäsi Herraa, teki syntiä. Katui ja Herran kiivautta pelkäsi. Nuhteita sekä paholaisen paluuta odotti.
Mutta paholaista ei muualla ollutkaan kuin tuon kaksinaamaisen olennon tajunnan verkon toisella puolen, sinnehän niitä siemeniä alussa kylvetty oli. Kun alkavat itää, ja uuteen muottiinsa totuttautuvat, ne tuottavat kärsimystä. Kun lopulta kukkivat, tietävät karmasta, tietävät tähtikudelmista ja hiljalleen valmistautuvat lähtöön. Kenties hedelmääkin ehtisivät tuottaa.
Minulla vain pelkkä mädännyt omena, kohtalonaan kuoppaus ja taas kerran uusi muotti hiukkasille valetaan.
Vaan ei se arvoton ihmiskappale ei ymmärtänyt edes ymmärtää, että olisi kait kutsun vastarannalta kuullut, jos tohtinut olisi korvansa sille herkistää ja harjaannuttaa.
Niin se pussi revittiin auki, valutettiin viimeiseenkin saakka, kuten Herra on tahtonut.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit