kuurankukka_

Mulla on sulle niin paljon sanottavaa, tajunnanvirtaa paperille oksennettavaa,
etten enää edes tiedä mistä aloittaa
Mutta ehkä voisin aloittaa siitä, että sun kohdalla mun päässäni on sota
- toisaalta tunnen sitä suurta kiintymystä ja rakkautta ja ikävää,
joka viiltää öisin ja aamuisin ja saa mut lyhistymään sohvannurkkaan; 
ja toisaalta koen valtavaa vihaa, irtaantumisen halua,
onnea siitä ettet oo lähellä, siitä että saan olla minä ja _yksin_,
mutta pelkoa siitä että siihen jään

S(i)ä olet minulle rakas rakkaampi (rakkain), toivon että olisit täällä ja toivon ettet olisi,
tuntuu pahalta olla yksin mutta varmasti vielä pahemmalta tuntuisi se että jättäisit minut toistamiseen putoamaan siihen tunteeseen
(putosin jo kerran, en jaksa kiivetä enää uudestaan)

Sun jälkeen on tullut kaipuita, ihon ikävää jonkun toisen luo ja samalla ei kenenkään,
pyyhin näytöltä naamoja vasemmalle vaikka siellä on nauravia hampaita ja komeita katseita,
en anna kellekään ees mahdollisuutta, koska se suojelee mua tällähetkellä kaikelta
( = estää mua kokemasta kaikkea )

Mä pelkään että jään tähän, kylmään ja rationaaliseen kuoreeni joka ei uskalla antautua,
avautua uudestaan, olla se ihana nuori nainen joka sisimmässäni olenkaan,
niinkun kaveritkin sanoo ("parasta tyttöystävämatskuu koskaan!")

On vaikeeta samaanaikaan järkeillä ja säilyttää herkkyytensä
- joo mä tiedän että aika vie nää tunteet pois tai ainakin häivyttää ne tuonnemmaksi,
mutta just nyt en voi muuta kun elää näin ja olla se mitä on oltava todeksi

Viimeaikoina oon ollut sulle monesti vihainen (ja ihan syystä),
sä sitä et tosin ymmärrä vaikka selittäisin kuinka,
oon vaan tullut lopputulokseen että enää en niele yhtäkään sanaa, 
koska enää millään ei oikeastaan oo mitään väliä ja mä en suhun enää palaa

Ja jos mä en sua miellytä, niin se on voivoi:
mua ei oikeesti kiinnosta jos suhun sattuu (ite oon sun vuokses tehny sitä jo liikaakin)
melkein toivon niin koska sit me oltais ehkä balanssissa,
jonkinnäkösissä tasareissa,
ehkä pikkusen enemmän samalla viivalla?

Nyt sä ehkä mietit että mä oon muuttunu, 
yksinkertasesti vaan täysin katkeroitunu,
mutta jos sä tunnet mut niin tiedät että oon yhä se yks ja sama, 
iloinen reipas ja aina avuliaana,
samaan aikaan itsevarma ja samaan aikaan piilossa kaikelta,
"joo mä osaan" ja tiedän paljon kaikesta
(mutta älä vaan kysy mitään henkilökohtasta 
- en mä halua paljastua)

Mun ongelma on siinä että pelkään rakastaa ja samalla haluan sitä enemmän kun kukaan
Osaan kyllä heittäytyä
sit JOS säkin oot tästä varma,
sit KUN sä todistat sen sata kertaa,
sillon EHKÄ uskallan taas luottaa.

Mä oon siis epävarma pohjimmiltani (vähän niinku sä),
ehkä sen tiesitkin tai sit tuli yllätyksenä
Mut mä pelkään unohtumista, jätetyksi tulemista,
sitä ettei mussa olis mitään erityistä
Sitä ettei sitä erityisyyttä huomata, ettei sille annettais arvoa
( oon tähän mennessä kohdannu tasan yhden ihmisen jonka kanssa oon voinu puhua kaikesta )

Joinain iltoina harkitsen vakavasti parin lasillisen kumoamista ja jonkun toisen kylään kutsumista
Mut sitten tajuan ettei se veis yksinäisyyttä yhtään tuonnemmas, 
ei yksikään kohteliaisuus muuttais tätä oloa paremmaks,
jokaikinen uus iho tekis kaipuun vaan suuremmaks

Koska niin se menee:
jos muistaa vielä toisen varpaat, eri boksereiden värit ja lakanoiden tuoksun, 
ei toipumisesta oo takeita ( eikä yhetkään toiset varpaat voi tuntua yhtä rakkailta )

Vaikka kaipaus vihloo sydäntä, se tuntuu samaanaikaan myös yllättävän hyvältä:
ainakin tunnen jotain mitä ei tarvitse epäillä,
ainakin tiedän että se mitä meillä oli oli mulle aitoa ja aidosti tärkeetä,
- vasta nyt sitä tajuaa minkälaisen aukon sä jätit mennessäs.

Joten kyllä;
tavallaan nautin siitä että osaan kaivata, 
huutaa itkeä ja vihata,
se kertoo siitä että oon oikealla suunnalla,
käsittelemässä asioita niin että kohta voin jatkaa paremmalla tolalla,
kokonaisemmin sinä ihanana naisena,
jonka löytää vielä joku joka ei mun jälkeen osaa muuta ees toivoa.