behappy

Kello käy yhtätoista. Kuumuus alkaa nousta auringon mukana. Istun kahvilassa jäälatte edessäni. Se on yhtä kylmä kuin sydämeni. Mutta jäät sulavat, entä sydämeni? Voinko enää koskaan saada sitä samaa lämpöä takaisin?
Ihmisvilinässä eksyviä katseita. Jonkun silmistä näkee surun, epätoivon, mutta hän ei pysähdy. Kiirehtii liikennevaloista ihmismassaan. Katseet kohtaavat tuolla parveilevassa järjestäytyneessä kaaoksessa. Se on pieni hetki. Niin pieni mutta niin täynnä tunteita, kysymyksiä. Kumpikin tuntee hyvää oloa. Täältä kaaoksen keskeltäkin löytää jonkun joka välittää. Juuri sinusta. Juuri sillä hetkellä. Edes vähän.
Kaksikymppinen poika seisoo rullaportaiden edessä kauppakeskuksen ulkopuolella. Hermostuneesti ottaa kännykän seitsemättä kertaa taskustaan, tarkistaa ajan. Haroo hiuksiaan kuntoon ja vilkuilee ympärilleen. Jännittyneenä odotan mitä tulevan pitää. Hetken kuluttua liikennevalot vaihtuva vihreiksi. Kahden rakastuneen katseet kohtaavat, hymy vaihtuu vienoksi ujoudeksi. Silmistä näkee ehkä jopa kiinnostuksen pilkahduksen. He ovat pari, siitä ei ole epäilystäkään.
Olen katkera. Miksen voi itse tuntea tuollaista tunteiden palon omaavaa ihastumista, niin ettei kenelläkään jää epäselvyyttä mitä olemme toisillemme.
Se tunne. Olen menettänyt sen. Voinko tuntea sitä koskaan?
Melkein tyhjässä kahvilassa, uppoutuessanni haaveillen miljoonakaupungin vilinään, noin viisikymppinen puku päällä oleva mies pyytää istua seuraani. Myönnyn ja uppoudun takaisin siihen vilinään ja oravanpyörään mitä olen lähtenyt pakoon maapallon toiselle puolen. En tiedä mitä ajatella tästä, tunnen hiukan pettymystä itseeni. Istuessani tässä. Hulluuden keskellä. Olemalla yhtä väliinpitämätön kuin jokainen ohi kulkeva ihminen.
Pettymystä, mitä olen jo muutaman viikon tuntenut. Pettymystä, suurta pettymystä. Sitä on vaikea paikata. Petin rakkaimpani. Loukkasin häntä pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja nyt kaikki on ohi, muistoa.
Lounasaika. Ihmisillä tuntuu olevan vielä suurempi hoppu. Kiinalainen mies juoksee kiillotetuissa kengissään ja valkoinen silitetty kauluspaita yllään tien poikki, hotkien samalla sushiaan.
Kaksi naista hidastaa tahtiaan ja katsahtavat toisiaan. He päättävät irrota oravanpyörästä hetkeksi ja astuvat kahvilaan. Heidän silmänsä kertovat helpotuksesta, hetkeksi rauhoittumisesta. Puheensorina muuttuu nauruksi. Tulee hiljaisuus. Naiset katsahtavat toisiaan, uppoutuvat katsomaan ulos kahvilan ikkunasta. He eivät sano sanaakaan. Ei tarvitse. Tätä he kaipasivat, hetken pelastusta kaikesta.
Mies vastapäätäni katsahtaa minuun. Hän jää selvästi tutkailemaan mitä kirjoitan. Hän yrittää päästä pääni sisään ja saada ongittua edes pienen pientä tiedonjyvästä. En välitä. En ole juttutuulella. Haluan vain uppoutua unelmiini ja ajatuksiini. Haluan tämän tuskan pois.
Mies nousee. Saan vienon hymyn häneltä. Katsessa on ehkä jopa hiukan sääliä. Hän näkee lävitseni kuinka rikki olen. Katson ikkunasta kuinka hänen selkänsä katoaa muiden joukkoon. Kuinka ventovieras ihminen voi nähdä mitä tunnen? Olenko niin läpinäkyvä? Enkö osaa laittaa tunteitani syrjään edes tuntemattoman ihmisen seurassa?
Olen niin hukassa elämäni kanssa ettei minua kiinnosta muiden katseet. Säälivät katseet. Haluan vain selvitä tästä päivästä. Niin kuin olen pari viikkoa jo taistellut ja selvinnyt henkisesti.
Hengissä.