Sinä olet rakkain muistoni, isä

Kirjan kolahdus. Myöhemmin tietäisin sen olevan viimeinen muisto hänestä.

Pitkiin aikoihin en ole niin värissyt ja pidätellyt kyyneleitä kuin nyt. Yritän miettiä mitä kertoisin hänestä ja miten.

Asuin hänen kanssaan monta vuotta. Hän oli se, joka oli joskus ilkeä, huusi ja oli epäoikeudenmukainen. Välillä hän oli se, joka näytti pienelle tytölleen miten kalastetaan, kertoi historiasta ja teki köyhiä ritareita. Ne olivat oikeastaan ainoat, mitä hän osasi keittiön puolella. Joskus häpesin häntä ja toisaalta ihailin. Hän oli se kova ihminen, joka oli selvinnyt koettelemuksista. Hän ei näyttänyt tunteitaan kovin usein. Muistan, että pienenä tahdoin halata häntä hyvästiksi, kun työmatkalle piti lähteä. En millään uskaltanut. Hän oli se iso ja jykevä mies, jolla oli karhea ääni.

Viimeisenä päivänä opin hänestä jotain. Ei hän oikeastaan ollut se kylmä ihminen. Hänestä vain oli parempi olla hillitty. Elämässä selviäisi helpommin. Aurinko paistoi. Oli kerrassaan hieno päivä, mutta hän joutui töihin. Sinä päivänä olin ostanut ison pussin irtokarkkeja. Siitä tulikin mieleen se, miten hän oli aina vailla minun karkkejani. Koskaan ei selvinnyt sillä, etteikö olisi menettänyt puolta pussia.

En olisi koskaan arvannut sitä pienessä mielessäni. Ensi yönä häntä ei olisikaan. Kuten aina, joka ilta; kuulin yhdentoista aikaan kirjan kopahduksen seinää vasten. Se oli ainoa ääni, jonka tulisin enää koskaan kuulemaan hänestä.

Yöllä heräsin siihen, miten äiti puhui itkunsekaisin sanoin puhelimeen. En ymmärtänyt. Enkä ymmärtänyt silloinkaan, kun näin hänet siinä. En edes silloin, kun kosketin häntä ja tiesin. Olin varma, että ambulanssin saapuessa kaikki olisi taas hyvin. Lohdutin äitiä. Lopullisesti tiesin silloin, kun näin mustan ruumissäkin. Kaikki antoivat suruvalittelunsa. Talo täyttyi kauniista kukista, vaikka silloin kaikki näyttikin rumalta.

En osannut surra. Pidin itkua sisälläni. Yritin ymmärtää tilannetta, mutta se oli vaikeaa. Hautajaisissa päästin muutaman kyyneleen. Olin ottanut mallia oppimastani, en saanut näyttää tunteita. En koskaan puhunut tilanteesta kenellekään. Ulospäin näytti siltä, että olin selvinnyt hyvin. Todellisuudessa itkin joka ilta sängyssä ennen nukahtamista kahden vuoden ajan.

En ole vieläkään päässyt asian yli, mutta ainakin olen saanut puhua aiheesta. Välillä tulee hetkiä, jolloin ymmärrän taas täysin ettei häntä ole. Kun ajattelen sitä, ettei hän saata minua alttarille. En saa koskaan kertoa hänelle, miten minä hänestä välitinkään ja että tulen aina vaalimaan lapsuuden ihania muistojani. Kaikista eniten minuun sattuu se, että äitini menetti elämänsä rakkauden.

Tiedän ettei tämä lopullista ole, koska joskus vielä tapaan hänet.