MINUN NÄKÖISENI

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
835
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 17.4.2024 14:43

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

 

 

Katto on painunut monen talven lumista.
Ikkunoissa roikkuvat auringon haalistamat verhot,                        
                  sen näköisinä,
                             ettei siellä ole asuttu vuosiin.

Pihalla on käyty,
                   näen sen.

Pihatiellä
auton renkaitten taittamaa
ylipitkää heinää.

Mutta sisällä ei ole käyty,
portaiden edessä vain käännytty.

Verannan portailla nyt
nokkosperhonen
värisyttää siipiään.

Aika on mennyt ohi.
Myös minä menen ohi,
vaan vielä kerran katson taakseni.

Pieni käsi raottaa verhoa,
lapsi kurkistaa ikkunasta.

Se on kuin minä siinä,
minun näköiseni.
Näen lapsenkasvot hetken.
Sitten käsi päästää verhon.

Niin lyhyen ajan
aurinko pilven raosta valaisee.
Sen ajan näen
hetken menneestä,
ohi kulkevan varjoni.
oletus

Kommentit

aika kulkee ja housut kuluu sanotaan

nostalginen ja elävä runo
elämän kulusta, ehkä lyhyydestäkin
helppo kuvitella kuvina
Koskettavaa, ajan kunnioittamaa pohdintaa. Paljon onnea Sinulle, nyt ja aina.

Sivut