torstai, 10. lokakuuta 2002
Aleksis  Kiven päivä,
suomalaisen kirjallisuuden päivä
 
 
                     
Ojoistenkatu kahdeksan yllä klo.12,00 pilvet ovat harmaita.  Ei sada.  Lippu hulmahtaa silloin tällöin laiskasti.  Joku suuri lintu lentää yksin luoteesta kaakkoon. Melankolista musiikkia:  Schubertin jousikvintetto C-duuri, sen adagiossa on paljon tätä maisemaa.  Mutta Schuberthan sävelsi Itävallassa!  Jos se onkin mielenmaisema, jonka näen kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta?!
 
                      Tuonen lehto, öinen lehto!
                      Siell’ on hieno hietakehto,
                      Sinnepä lapseni saatan.
 
 
Kaiken aikaa kylmenevää. Huurteiset puut kumartavat jäätyvän rannan yllä. Järven taakse uppoaa oranssinpunaisena hehkuva kello. Aika on muistissa kuin pysäköintikiekossa.  Hengittelen ikkunaan, johon huuru jäätyy harmaaksi ja läpinäkymättömäksi. Odotan ajan siirtyvän edelleen.  Aamulla on toinen vuosi. Jos kynsi ei katkea, raaputan ikkunaan silmän kokoisen aukon. Kevään myötä se laajenee.
 
                      Siell’ on lapsen lysti olla,
                      Tuonen herran vainiolla
                      kaitsia Tuonelan karjaa.
 
Kuulinko oikein? Menneen talven lumi liukuu peltikattoa. Olen vuodenajan jäljessä. Niinhän  olin varannut sisälle paljon mietittävää, suuria asioita pieneen tilaan. Niin kauas kun katson, on vesi vapaana. Vene on tullut rantaan, soutaja lähtenyt omille teilleen.. On nyt lähdössä taas vesille. Hän , joka on lähdössä, irrottaa jo kilisevää ketjua. En ehtinyt kaivata  Vesi on vapaa.
 
                      Siell’ on lapsen lysti olla
                      Illan tullen tuuditella
                      Helmassa Tuonelan immen.
 

Alakulo

 
Kolea yön jälkeen
kynnöspellolla lumen harsoa.
 
Peltojen halki
eilistä raskaammin
joki virtaa.
 
Varikset lentävät
yli tumman joen.
 
Tämä maisema tänään
on ottanut minun nimeni.
 
                     
Onpa kullan lysti olla.
                      Kultakehdoss’ keinahdella,
                      Kuullella kehrääjälintuu.
 
 
 

 

 
 

                                                            Ei edes taskulamppua matkassa

 
 
 
Lämpömittari laskee alle nollan.
 
Rannalla lepää lumihärmää.
 
Vesi mustaa mieltään.
 
Vene puiden alla kyljellään.
 
Etäällä laivan mastovalot katoavat saaren taakse.
 
Vuoden pimein aika.
 
Tungen kohmeiset sormeni taskujen täytteeksi.
 
Meri luovuttaa näkijälle valoansa.
 
Nyt kaikki vajoaa yhteen,
hylyt, hukkuneet, pelastusveneet,
talveen kietoutuvat rannat
raskas, tumma meri.
 
Olen nähnyt jo riittävästi.
Vanhenen merenvanhaksi.
 
                 ****
 
 
 
 
 
 
                      Tuonen viita, rauhan viita!
                      Kaukana on vaino, riita,
                      Kaukana kavala maailma.
                     
 
 

                           Himmeä. Etäällä

 
 
 
Rantaudun saareen
kun järvenselkä jäätyy
ohueen, sitkeään riitteeseen.
 
Jotain jäi sanomatta.
 
Ei kannata kutsua takaisin!
Apea maku suussa kiskon veneen rannalle
ja käännän sen yli talven.
 
Majakka vilkkuu etäällä.
 
Kölin yllä yksi himmeä tähti.
 
Ota yhteyttä.
          *****
 
 
 
 
 
Minä en kaipaa surua, mutta kaipaan surumielisyyttä.  Surumielisyys on surun harjoittelemista, jotta voisin kohdata helpommin todellisen surun.  Siksipä melankoliset runot ovat yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiä kuin iloiset!  Itse taideteoksen kannalta ei ole merkitystä mitä tunnetiloja ilmaistaan, vaan miten.  Yksityisestä kokemuksesta on löydyttävä jos ei kaikille niin isolle osalle taiteen vastaanottajia yhteisiä tuntoja, muuten taideteos jää yksinäiseksi muminaksi, töherrykseksi, hälyksi vaikka tekijä siinä tuntojansa tilittäisikin, tai jonkun toisen tuntoja!  On tietenkin hyvälle taideteokselle muitakin kriteereitä, muta yhteisten tunteitten välittäminen on yksi tärkeimmistä!
 
Minä palan.  En halua, että sammutusyksikkö porhaltaa paikalle!  
 
Terveisin: Arto