Luku 1
Lauantai päivässä parasta on aamu.
Aivan toteuttamiskelpoinen idea.
No herra P, kolkuttaako omatuntoa?
C-4 ja C-vitamiinia, kiitos.
Ensiksi on löydettävä poikkeama.
Tilapäistä tillilihaa
Yskikää itsenne helvettiin
Käsittämätöntä!
Kuningasajatus, oi voi!
Äly hoi älä jätä
Äiti<3
Luku 2
Virkamerkissäni luki Bullet, Lance Bullet. Tämä yö ei alkanut mukavasti.
Sadepisarat rummuttivat peltikattoa. Normaalisti olisin kuullut jokaisen pisaran, mutta nyt sireenit ulvoivat ja peittivät kaiken. Siinä hän makasi liian liikkumattomana ja aivan liian kauniina.
Tämä enkeli oli haluttu takaisin.
Pöydällä oli toinen kirje, ei yhtä sekava kuin ensimmäinen.
"Kaikki hyvin? On , jos vain saisin sinut pois mielestäni edes hetkeksi
Kaikki hyvin? On, jos vain saisin nukuttua tänä yönä.
Kaikki olisi hyvin, jos aamulla voisin herätä vierestäsi!
Jos voisin käpertyä sinua vasten, kun ulkona on myrsky
Jos voisin istua vierelläsi, kun sinä hymyilet."
Tänä yönä hän varmasti nukkui
Tämä tango oli kahdelle, ei epäilystäkään. Mutta kuka oli lopettanut tämän tanssin? Syytä en edes halua arvata.
Luku 3
Pöydällä oli kaksi viinilasia ja pullo Château La Tour de By:tä, joku selvästi tunsi punaviinit.
Toisessa lasissa oli huulipunaa. Toinen lasi oli puhdistettu jonka jälkeen se oli asetettu samaan kaatuneeseen asentoon. Viini oli valunut pöytää pitkin lattialle ja tahrannut maton pysyvästi.
Sääli.
Vertakin oli vuodatettu. Selvästi täällä oli vietetty viimeistä ehtoollista.
Nainen makasi sängyllä kaunis kesäinen kukkamekko yllään. Veikkaisin et sängyn vieressä olevat alushousut olivat uhrin. Hänen vaaleat kauniit hiukset kimaltelivat kuin kulta ja ne näyttivät todella eloisilta, vaikka nainen oli selvästikin kuollut. Huulipunaa, hento poskipuna ja hillitty meikkaus, tai mitä niistä nyt oli enää jäljellä. Hikipisarat olivat sotkeneet ne. Tämän Enkelin illanvietto ei ollut loppunut suunnitelmien mukaisesti.
Toisessa kädessä hänellä oli ase ja toisessa punainen ruusu. Hänet oli aseteltu kuten taideteos. Joku oli nähnyt selvästi vaivaa.
Ranteissa näkyi sitomisen jäljet. Naru näkyi olevan muutaman metrin päässä sängyn reunalta.
Täällä oli selvästi juhlittu. Vaatteita lojui pitkin huonetta. Peitto oli epämääräisessä mytyssä ja lakana oli erittäin ryppyinen.
Itsemurha?
Ei toki.
Siltä se oli kenties haluttu hätäisesti näyttävän. Aseen piipussa ei ollut veriroiskeista, ja tuskin tällä yliluonnollisen kauniilla naisella, olisi ollut yliluonnolliset venyvät kädet.
Ampumahaava oli keskellä sydäntä. Tuskin tämä teko oli ollut harkitsematon. Oli todella pieni prosentuaalinen mahdollisuus osua raivoissaan aivan keskelle sydäntä. Toisaalta en uskonut enää prosentteihin. Sanotaan, että joka toinen avioliitto päättyy eroon, minulla niitä oli jo 3 takana.
Luku 4
Ihmisillä on tarve tunnustaa. Puhdas omatunto, siihen minä luotin. Toisten omatunto oli toiseksi paras kaverini, heti uskollisen 38 Smith & Wesson Specialin jälkeen.
Yhteistyömme oli tarvittavalla hetkellä saumatonta. Hän puhui ja minä tulkkasin ja hyvin minä tulkkasinkin.
Toinen vaimoni ei ymmärtänyt sitä. Kolmas vaimoni ymmärsi liiankin hyvin. Ensimmäistä en enää muistanut. Tai totta puhuakseni, muistin kyllä, mutta en halunnut muistella. Ainut ihminen jota olin koskaan kunnolla rakastanut.
Kuollut enkeli muistutti liian elävästi minua vaimostani 15 vuotta sitten. Hän oli kuin ilmetty kaksoisolento. Todennäköisesti olisin rakastunut, jos hän vain olisi ollut elossa ja minulla vielä tunteita jäljellä.
Uhri oli 22-vuotias opiskelija, naimaton ja orpo, Angel Woods.
Lapsuutensa viettänyt kirkon orpokodissa. Niin ainakin päättelisin useista seinillä olevista ryhmäkuvista, joissa hän oli eri ikäisenä luokan ja sisarten kanssa
Angel, osuva nimi kerrankin. Kuka sanoi, että nunnilla ei ollut huumorintajua? Tai sitten joku oli nähnyt Herran ilmestyksen.
Katolinen? En usko että enää. Siveellisessä orpokodissa vietetty lapsuus oli selvästi taakse jäänyttä aikaa.
Naisella oli timanttiset korvakorut ja hohtava ja kaunis helminauha. Epäilemättä ne olivat aitoja. Yöpöydän päällä oli korulipas. Sieltä paljastui lisää toinen toistaan kauniimpia koruja, sormuksia, ja rannerenkaita. Jokaisessa niissä oli timantti tai kaksi.
Miten hänellä oli varaa näihin? Tuskin Jumala hänelle kolehtirahaa lähetti.
Vaatekaapista paljastui toinen toistaan kauniimpia iltapukuja, ja kenkiä naisella oli useampi pari.
Näitä ei ole ostettu sosiaaliturvamaksuilla. Varastettuja? Luultavasti tälle oli hyvin luonnollinen selitys ja saatoinpa jopa sen arvata...
Huoneen täytti seinän vierustalla oleva upea musta nahkasohva. Ei sitäkään ole varmaan ostettu kirpputorilta. Kolme koristetyynyä oli nätisti aseteltuna sohvan selkänojaa vasten. Neljäs oli sängyn lähellä rikkinäisenä. Höyheniä oli pursunut ulos. Tyynyä oli käytetty varmaankin äänenvaimentimena, joten turha odottaa silminnäkijähavaintoa laukauksen ajankohdasta. Höyhenissä ei myöskään ollut veriroiskeita, joten se lopullisesti siitä mahdollisesta itsemurhateoriasta.
Yöpöydän laatikossa oli jo paljon luonnollisempia tavaroita. Muutama valokuva entisestä lemmikistä, punaista kimalle huulipunaa ja pillerirasia. Isoäidilläni oli tällainen, luulisi sen ehkäisevä yliannostuksen, mutta todellisuudessa se helpotti vain sitä.
Enkeli oli kuitenkin viikko sitten lopettanut yhden pillerin syömisen. Tuskin oli kyse vitamiinista, vaikka siinä kirjain olikin.
Muotilehden alta paljastui päiväkirja.
Luku 5
Päiväkirjaa oli kirjoitettu lähes joka päivä. Luultavasti kaapit paljastaisivat täyteen tulleet kirjat.
Nainen osasi kirjoittaa. Käsiala oli ihastuttavaa, selkeää ja eleganttia. Yhtäläisyys pöydällä olleeseen kirjeeseen oli lähes identtinen. Hän osasi runoilla. Taitelija, älykkö ja tavattoman kaunis, Enkeli oli täydellinen.
Viimeinen päiväkirjamerkintä oli tältä päivältä, ilmeisesti hieman ennen kuolemaa.
"Tästä tulisi aivan täydellinen päivä!!! Tiedän sen nyt! Minä rakastan häntä. Ensikerralla kun näen hänet kerron hänelle, toivottavasti jo huomenna! Nyt kerron vihdoin hänelle tunteeni. Tiedän sen nyt, minä rakastan häntä ja hän minua! Ja minun olisi pitänyt kertoa se aikaisemmin!. Ja nyt olen varma, että olen raskaana. Me saamme lapsen, sitähän hän haluaisi.
Tiedän, että on väärin Steveä kohtaa, mutta hän ei koskaan tule tietämään, että lapsi on hänen, joten eihän se voi haitata häntä. Seksi oli jälleen kerran aivan taivaallista. Minulla tulee ikävä Steven rajua, mutta samalla niin hellää kosketusta. Tänään hän sitoi ranteeni. Oli niin ihanaa olla aivan avuttomana, täysin hänen armoillaan. Nyt on niin ihana olo!
Sanoin Stevelle, että nyt se loppuu. Nyt olimme tasoissa.
Steve suuttui hieman, mutta ei minua haitannut. Hän kehui, että hänellä olisi jonossa monta minun kaltaistani. Minua ei kiinnostanut. Ehkä tämä ei ollut paras mahdollinen ero, mutta Steve rauhoittuisi. Tai väliäkö sillä, me lähtisimme pois, aloittaisimme aivan alusta.
Jonathan kävi myös aiemmin päivällä. Sanoin hänellekin että nyt se oli viimeinen kerta. Hän hymyili niin ymmärtävästi, eikä kysellyt mitään. Hän jopa auttoi minua kirjoittamaan runon. Siitä tuli niin hyvä ja se sisälsi juuri sen minkä halusinkin kertoa. Jonathan toi vielä yhden korun, oih! Sekin olin niin tavattoman upea. Mutta minä myyn tämänkin. Myyn kaikki Jonathanilta saamani lahjat ja saisimme rahaa meille ja lapsellemme. Kaikki oli niin täydellistä!
Mitä vielä? hmmm.. Ainiin Lance kävi myös tänään.. voih inhottavaa särkeä hänen sydäntä, toivottavasti voisimme silti olla ystäviä ikuisesti. Hän on niin ihastuttava ja herttainen. Hän voisi olla vaikka lapsemme kummi. Tuskin hän enää kyllä haluaa, ehkä hän pääsee minusta yli. Hän siis tunnusti rakastavansa minua. Hän oli kirjoittanut kirjeen, joka sisälsi arvoituksen. Ei se ollut edes kovin haastava, mutta tuskin hän oli niin tarkoittanutkaan. Ja kyllä minä hänen tunteistaan tiesin jo ennen tätä. En minä sokea ole. Joitakin asioita on vain vaikea ottaa puheeksi, ehkä olisi pitänyt. Toivon vain, että Lance tietää, että hän tulee olemaan aina tärkeä minulle ja että en minä häntä vihaa, en todellakaan. Uskon että syvällä sisimmissään hän sen tietää.
Meillä on kaksi mahdollista vaihtoehtoa.
Me voimme yhtä hyvin hymyillä tai itkeä, joten miksi siis itkeä?
Voi aivan hyvin hymyillä.
Mutta nyt suihkuun ja nukkumaan. Toivottavasti voin kertoa hänelle huomenna ihan kaiken!"
Luku 6
Tyttö kirjoitti hyvin ja yksityiskohtaisesti, näköjään jopa liian yksityiskohtaisesti. Tytön tarkat kuvaukset seksielämästään eivät välttämättä olisi ilahduttaneet Jumalaa.
Minua ilahdutti, siis ehkä noiden yksityiskohtien avulla saisin murhaajan selville. Ainakin minulla oli jo kolme epäiltyä Steve, Jonathan ja Lance.
Toivottavasti Lance ei tahraisi nimeämme vereen, vaikka minun tuurilla asia on juuri niin.
Mitä enemmän luin Angelin päiväkirjaa, sitä elävämmäksi hän muuttui minulle. Melkein jopa voin kuvitella hänen haamunsa lukemassa kirjaa. Mitä enemmän luin, sitä varmempi olin siitä, että hän oli enkeli. Kaunis, ystävällinen ja lempeä enkeli, jolla oli jokin suurempi tarkoitus maan päällä. Kuka haluaisi tai edes voisi tappaa enkelin?
Ainakin kolme särkynyttä sydäntä. Särkynyt sydän on ehjän sydämen arkkivihollinen. Särkynyt sydän kykenee epätoivoisiin tekoihin, hyvin epätoivoisiin tekoihin. Se valtaa aivot ja järjen, se sivaltaa kuin tuhat ruoskan iskua. Se huutaa samalla apua niin lujaa, että ei kuule avuntuojaa. Se suostuu tanssimaan alkoholin kanssa, mutta alkoholi tarvitsee lisää alkoholia jaksaakseen tanssia. Särkynyt sydän pärjää yksinään. Lopulta aika sen voittaa, vai kenties Herra on antanut sinun kärsiä tarpeeksi ja käskee särkynyttä sydäntä lopettamaan, sanomalla sille, että sen aika tulisi vielä uudestaan.
Rakkaus, se saa asiat näyttämään hyviltä. Se hävittää virheet. Se on kuin illuusio ja taikatemppu. Taikatempun mennessä pieleen, seuraukset saattavat olla vakavat. Pinnan alla kaikki voi näyttää toiselta. Vesikin antaa virheellisen kuvan pohjasta. Totuus johon minä uskoin, totuus joka ei valehdellut, oli paras ystäväni.
Toinen vaimoni pakotti minut lukemaan Jane Austenia. Hän yritti kai pelastaa jotain, jota luuli olevan vielä jäljellä. Sanoi häntä rakkauden ja avioliiton ammattilaiseksi. Kumma kyllä, neiti Austen ei itse koskaan mennyt naimisiin. Hän oli viisas nainen, luultavasti. Minä toki luin ja opinkin jotain, mutta en ehkä vaimoni haluamalla tavalla.
"Etsikää jostain Steven, Jonathanin ja Lancen sukunimet ja tuokaa heidät asemalle." sanoin rikospaikkatutkijoille, sytyttäen samalla sikarin ja selailin päiväkirjaa. Polttaminen tuskin häiritsisi kuollutta, saatikka sitten päiväkirjan lukeminen. Ihana tunnustamisen tarve, toisten omatunto, minulla olikin ollut jo pikkaisen ikävä sitä.
"Hei Bullet! Naapurin vanha rouva väittää tietävänsä murhaajan. Tuonko hänet asemalle?" Nuori konstaapeli kysyi.
Luin päiväkirjan sivun loppuun, otin sikarin pois suustani ja totesin: "Ei tarvitse. Hoidetaan tämä alta pois ja säästetään rouvan aikaa, jos hän kerta on vielä hereillä. Sinä saat ottaa lausunnon ja kirjoittaa silminnäkijäraportin, minä tyydyn kuuntelemaan."
Luku 7
"Tiedätkö mikä olisi täydellistä?
Olet juuri syönyt vatsasi täyteen hyvää ruokaa. Ei liian täyteen. Mutta niin täyteen kuitenkin, että sinun tekisi mieli mennä sängylle makaamaan, koska et yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään muuta. Ehkä jopa yrittäisit saada hiukan unta. Laitat pääsi tyynylle, hengität rauhallisesti ja sulkisit silmäsi. Sitten se ihminen josta todella välität, tulisi viereesi makaamaan. Sänky olisi todella kapea, joten olisitte melkein kosketus etäisyydellä. Voisit haistaa hänen miellyttävän tuoksunsa ja kuulla hänen hengityksen, ehkä jopa tuntea sen hennosti. Sitten aukaisisit silmäsi. Katsoisitte toisianne silmiinne ja hymyilisitte. Olisitte vain ja hengittäisitte samaa ilmaa. Sitten silittäisit hänen pehmeitä hiuksiaan hellästi ja hitaasti. Hän hymyilisi. Hän hipaisisi poskeasi ja punastuisit. Sinä laskisit käden rauhallisesti hänen lantiolleen ja jättäisit sen siihen rennosti, niin rennosti kuin suinkin oli mahdollista. Siirtäisit itseäsi hiukan lähemmäksi, niin että nenänpäänne koskisivat, jonka jälkeen suutelisitte. Suutelisitte niin, että ette välittäisi ajasta, tulevaisuudesta tai huolista yhtään. Lopettaisitte, otsanne koskisivat toisiinsa. Sitten hän sulkisi silmänsä. Sinä katselit häntä, silittäisit hänen poskeaan, jonka jälkeen veisit kätesi takaisin hänen lantiolleen ja antaisit sen vain olla siinä. Toisella kädellä ottaisit häntä kädestä kiinni. Sulkisit hetken päästä omat silmäsi ja yrittäisit nukahtaa. Olisitte vain. Olisimme vain...
Se olisi täydellistä."
Joillekin täydellisyys oli ikuinen elämä, joillekin pieni hetki, katse, hymy tai tanssi.
Minusta olisi täydellistä, jos minulla olisi kuubalainen sikari ja täydellisen kattava lausunto silminnäkijältä. Jos saisin vielä pyytää lisää, niin haluaisin avoauton ja suoran maisematien.
Postiluukussa luki Thompson. Rouvan ovi oli käytävässä ennen Angelin ovea. Käytännössä jokaisen, joka tuli uhrin luokse kylään, tuli kulkea rouva Thompsonin huoneiston ohitse. Astuin ovesta kollegani perässä.
Rouva Thompson oli tarjoilemassa jo teetä, meiltä mitään kysymättä. Itse olisin huolinut teehen hieman terästystä, mutta en rohjennut pyytää. Hän pyysi kohteliaasti kutsumaan itseään Jennyksi. Hän ei kyllä yhtään näyttänyt Jennyltä. Minulle selvisi nopeasti, että hän oli leski, eläkkeellä ja kahden aikuisen lapsen onnellinen ja ylpeä äiti. Kuvat kertoivat paljon. Huonekalut oli vanhat, mutta silti niin kovin tyylikkäät. Nojatuoli oli ulko-oven välittömässä läheisyydessä, suorassa linjassa televisioon. Parvekkeelta näki ulos etupihalle. Sade oli hieman hellittänyt, mutta sireenit ulisivat. Sammuttaisivat ennen kuin koko kortteli herää ja saapuu ihmettelemään tapahtunutta.
Jokaisessa kerrostalossa oli rouva Thompsonin kaltainen nainen, utelias, tarkkaavainen ja huolehtivainen, mutta samalla lempeä ja hyväntahtoinen. Muutaman vuoden päästä hän joutuisi vanhainkotiin, joten naapuruston tulisi ymmärtää hänen uteliaisuutensa. Päivässä on monta tuntia, ja Jenny Thompsonin kaltaisen ihmisen aika käy varmasti pitkäksi. Tuskin lapsetkaan kävivät kylässä niin usein kuin rouva tahtoisi. Hän oli varmaan menettänyt osan elämästään leskeksi tultuaan. Sääli, yksinäisyys, se syö yhtälailla vanhuksen kuin nuoren elinvoimaa. Voin vain kuvitella, 40 vuotta naimisissa saman miehen kanssa. Sen tulisi herättää paljon kunnioitusta. Todella herttainen ja mukava rouva.
Tämän kerrostalon seinät olivat melko ohuet, ja viereisen huoneen avioparin riitely kuului selvästi seinän läpi. Rouva Thompson valitteli ohuita seiniä. Tiesin kuitenkin, että totuus oli toinen. Tuskinpa Angel kertoi hänelle aivan kaikkea.
Rouva Thompson puhui hyvin lämpimästi uhrista ja kehui tämän kiltteyttä ja kauneutta.
Pikkuhiljaa puheesta alkoi paljastua pieni halveksunta, mikä varmaan johtui kateudesta tai ikäryhmien kulttuurieroista. Olihan rouva elänyt nuoruutensa paljon siveellisemmässä aikakaudessa. Rouva alkoi kertomaan Angelin miesjutuista. Niitä oli ollut useita, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita.
"Niin, palaisimmeko tähän päivään rouva hyvä?"
"Pyydän, konstaapelit kutsukaa minua Jennyksi."
"Anteeksi, Jenny. Jatkakaa"
"Aivan aivan, mihinkäs minä jäinkään... Niin aivan niin! Sen söpön sairaanhoitaja miehen täytyy olla murhaaja! Hän juoksi neiti Woodsin huoneesta kiireesti. Millainen mies nyt sairaanhoitajaksi alkaa, herran jestas, ei minun nuoruudessani voitu uneksiakaan moisesta! Tiesin alusta että hänestä tulisi olemaan harmia. Ja voin olla täysin varma, että kukaan ei mennyt hänen luokseen sen jälkeen. Kello oli jotain yhdeksän paikkeilla." rouva selitteli tohkeissa ja hieman tavallista kovemmalla äänellä.
Puheenvuoroa oli turha saada. Nuorempi konstaapeli ei sitä tiennyt ja yritti keskeyttää rouvaa, mutta rouva jatkoin vain puhettaan, ehkä hieman loukkaantuneena keskeytys yrityksistä.
"Sääli, että Mary ei kehdannut mennä sisään, tai oikeastaan luojan kiitos. Se ihastuttava tyttönen voisi myös olla muuten kuollut. Hän oli niin urheilullinen. Harrasti kuulemma voimistelua. Olen aivan varma, että hän menestyy urallaan. Kenties hän voittaa Olympialaisissa ne kommunisti kiinalaiset!"
Meillä molemmilla oli hieman kysyvä ilme.
Rouva jatkoi:" Niin siis neiti Mary Montana on neiti Woodsin paras ystävä, he näkivät usein. Vai pitäisikö sanoa oli, konstaapeli?" Rouva tirautteli kyyneliä, selvästi hän oli järkyttynyt. Ojensin hänelle nenäliinan ja pyysin jatkamaan.
"Voi kuinka ystävällistä. Niin, Mary siis kävi joskus kahdeksan jälkeen ovella, mutta hänen täytyi kuulla samat äänet kuin minun, koska ei uskaltanut mennä sisään."
"Mitä ääniä tarkoitatte?" kollegani kysyi ihmettelen.
Rouva punastui silmiin nähden ja yritti sopertaa häpeissään: " Tiedättehän.."
Minä vastasin siihen hyvin nopeasti hörpäten samalla hieman teetä: "Tottakai".
Rouva keskeytti minut heti ja aloitti vanhoillisen saarnansa, siitä miten vastuuntunnotonta ja epäuskonnollista nuorison elämä oli.
"Kävikö tai tapahtuiko päivän aikana muuta?" minä kysyin. Osan vastauksesta minähän jo tiesin päiväkirjan avulla.
Rouva Thompson mietti hetken ja aloitti:" Hmm neiti kävi aamulla kaupassa, muuten en nähnyt hänen poistuvan. Postimies toi neiti Woodsille kirjeen, merkillistä. Tuoda nyt lauantaina postia. Ja yleensä minäkin saan kirjeen. Sitten päivällä hänen opettajansa saapui ja oli varmaankin ainakin pari tuntia. Eivät opettajat silloin tehneet kotikäyntejä kun minä olin nuori. Voih niitä aikoja..."
Rouva Thompson eksyi taas aiheesta. Postinkantaja luultavasti oli Lance, joka toi rakkauskirjettä.
Päätin johdatella rouvan puhetta uuteen suuntaan kysymällä tietäisikö hän jostain Lancesta.
"Siinä vasta kuuliainen ja ystävällinen miehen alku. Minullekin hän aina aukaisi ulko-oven. Hän taisi olla Neiti Woodsin ystävä. Hän vieraili vain päivisin, toisin kun muut neidin ystävät. Jopa professori vieraili keskellä yötä! Niin herttainen tuo Lance, siinä vasta olisi ollut täydellinen mies neiti Woodsille.
Huomattavaa kuitenkin, että täydellisyys on kovin suhteellinen käsite.
Rouva Thompsonin edesmenneen miehen kirjoittama vihkivala oli kehystetty seinälle. Se oli täynnä kirjoitusvirheitä ja se oli sekava. Mutta ei kai sitä ollut tarkoitettu muiden luettavaksi, vain kuunneltavaksi.
"Ne ovat niitä pieniä asioita, joista kokonaisuus muodostuu. Saatat kysyä, että milloin? Haluan olla rehellinen, vaikka hieman oudolta se saattaakin kuulostaa. Ensimmäinen isku taisi olla se ensimmäinen tanssi. Kaunis kaikin puolin, yksityiskohdat täyttäisivät monta sivua. Mutta jos jotain on mainittava niin nenänpää ja silmät. Niihin hukkui, ja valitettavasti en osannut uida. Opettelin, mutta minkäs teet, ne olivat niin söpöt. Pehmeä ja kaunis iho. Joillakin ihmisillä on vain sellainen vaikutus, että pelkkä läsnäolo riittää. Lempeä, empaattinen ja viisas. Minun on paras keksiä ihana sanalle synonyymi, koska nyt voit saada väärän käsityksen. Mutta sinun nauru se oli ihana, niin lempeä ja hyväntuulinen. Ehkä eniten kuitenkin se viisaus ja ymmärtäväisyys. Niitä oli harvassa. Ja tietysti on paljon paljon muutakin, mutta ne taidan pitää salaisuutena siksi ettei vain vaikuttaisi siltä että ne olisivat keksittyjä.”
Vala oli mukaansa tempaiseva, hieman ehkä teatraalinen, mutta todennäköisesti ajoi asiansa oikein hyvin. Se ei sisältänyt johtolankoja, joten minulle se oli käytännössä hyödytön. Rouva Thompsonille se näytti olevan tärkeä. Muisto hänen miehestään, joka oli joskus vuosia sitten halunnut kertoa jotain. Toivottavasti hän oli onnistunut. Kamala vahinko, jos viesti ei mene perille.
Tunnustamisen tarve, se oli kaikilla. Se oli rikollisilla ja syyttömillä, yksinäisillä ja ei yksinäisillä.
Vilpittömyys ja puhdas omatunto olivat aivan onneen ja mielen rauhaa.
Luku 8
Painovoima hoitaa loput. Mielestäni on turha piiloutua. Se on hyödytöntä. Kaikki kulkevat omalla tavallaan eteenpäin, eikö? Maailma oli pyöreä ja on edelleen, joten eikö siinä tapauksessa kaksi eri suuntiin menevää kehää ympyrällä leikkaavat toisiaan? Joten törmääminen on vain ajankysymys. Piiloutua et voi. Paeta voit, mutta se ei estä kohtaamista.
Enkeli oli ainakin ollut elossa vielä, kun Steve oli lähtenyt. Miten muuten voisi selittää tuoreimman päiväkirjamerkinnän? Rouva saattoi olla silti oikeassa. Ehkä Steve oli palannut haettuaan murha-aseen.
Jätin kollegani yksin ottamaan lausunnon loppuun. Olin kuullut itse jo tarpeeksi. Palasin uhrin asuntoon. Murhaaja oli tullut tuskin sisäkautta asuntoon. Rouva Thompson olisi huomannut hänet muuten ja hän kertoi valvoneensa koko ajan aina meidän tuloon asti. Tämä vahvisti sen, että murhaaja oli uhrin läheinen tuttu, miten muuten hän tietäisi elävästä murtohälyttimestä. Vai olisiko rouvalta jäänyt jotain kenties huomaamatta?
Kuolinsyytutkijat valmistautuivat viemään Enkeliä pois. Katsoin hänen valoisia kasvoja vielä kerran, ennen kuin ruumis peitettiin. Tähti oli sammunut, surullista.
Jatkoin matkaa kohti ikkunaa ja ovea, josta pääsi terassin tapaiselle tasolle, jossa oli paloportaat. Aamu aurinko olisi paistanut terassille. Siinä oli tuoli, jonka päällä oli pehmuste. Turha sitä enää olisi siirtää, pehmuste oli viettänyt monet sateet ulkona. Sade oli jo hellittänyt lähes täysin. Mahdolliset jäljet sade oli pyyhkinyt hyvin, mutta päätin silti lähteä alas päin. Astuin portaat varovasti.
Alemman kerroksen asukas pelästyi nähdessään minut, mutta rauhoittui nähdessään virkamerkkini. Jatkoin matkaa alaspäin ja poltin samalla sikarin loppuun, jonka olin joutunut sammuttamaan rouva Thompsonin luona.
Saavuttuani alimpaan kerrokseen näin tikkaiden olevan ylhäällä. Hämmästelin sitä ääneen.
"Ne ovat ylhäällä kutsumattomien vieraiden varalta, kai te sen tiedätte?" Imettämässä oleva äiti sanoi nenäkkäästi. Hän oli tullut parvekkeelleen tyydyttämään uteliaisuutensa. Naisella oli silmäpussit, vauva oli valvottanut häntä.
"Oletteko nähneet tai kuulleet mitään outoa? minä kysyin.
Nainen vastasi edelleen yhtä nenäkkäästi ja samalla hieman nauraen: "Minä nukuin korvatulppien kanssa, ei tämä saamarin kakara anna minun muuten nukkua. Ehkä hän näki jotain, mutta tuskin kertoo sinulle mitään. Hyvin opetettu kakara, kun ei puhu poliiseille mitään." Nainen nauroi ja mutisi kirosanoja ääneen ja lähti sisälle.
Minun teki mieli soittaa saman tien lapsensuojeluviranomaiselle ja tehdä tuon poliiseja vihaavan äidin elämästä helvettiä. Tarkemmin ajateltuna olisin varmasti tehnyt hänelle palveluksen, joten jätin soittamatta. Lapsi parkaa. Tuleva nuorisorikollinen, ehkä minä kerkeisin pistää hänet vielä putkaan ennen kuin pääsisin eläkkeelle. Ehkä parhaalla ystävälläni olisi vielä joskus jotain sanottavaa hänelle.
Totuus oli kuitenkin hyväksyttävä. Maasta käsin ei mitenkään yltäisin laskemaan tikkaita ja kiipeämään niitä pitkin paloportaille ja siitä edelleen uhrin huoneistoon. Ehkäpä rouva Thompsonilta oli kuitenkin jäänyt jotain huomaamatta.
Osa 9
"Hänen seura oli kuin huumetta. Siitä tuli riippuvaiseksi ja sitä halusi kokoajan lisää.
Vieroitusoireena oli unettomuus, yksinäisyys, ruokahaluttomuus.
Nyt kun hän jätti minut. Auttaisiko heroiini? Auttaisiko mikään?"
Voi enkeli parkaa. Hänet hylättiin. Ei kai siihen ikinä totu, ei vaikka olisi orpo.
Asunto oli tutkittu. Rikostutkijat jäivät viimeistelemään paikan. Seuraavaksi oli aika kuulustella epäiltyjä. Särkyneitten sydänten kerhoa. Toivottavasti heidät olisi löydetty siihen mennessä kun olisin päässyt asemalle. Jatkoin matkaa hissiin.
Mielessäni pyöri tytön kauniit kasvot ja muodot. Kesäinen kukkamekko, jonkun on täytynyt tulla tapamaan uhria suihkun jälkeen. Jonkun tärkeän kerta hän oli laittautunut uudestaan.
Ehkä puhelin paljastaisi. Kaivoin uhrin puhelimen todiste pussista.
Hitto, viimeinen vastattu puhelu oli tullut pre-paid liittymästä ja tuntemattomasta numerosta.
Tyhjä arpa.
Astuin hissistä ja menin ulos. Sytytin jo käytävässä toisen sikarin.
"Angel, EI, EI, EI, ei ole totta!! sanokaa että valehtelette!" Nainen huusi ja itki, lyöden samalla poliisia rintaa. Hän painautui poliisin olkapäätä vasten ja toisti, nyt jo paljon pienemmällä äänellä: "sanokaa että se oi ole totta, kuka voisi ampua Angelin, hän ei tahtonut...". Loput sanoista peittyivät itkuun.
Poliisi yritti rauhoitella.
Heitin juuri sytyttämäni sikarin pois ja sanoin: "Minä hoidan tämän". Kävelin lähemmäs, ojensin nenäliinaa ja jatkoin: "Sinä olet varmaan Mary. Olen kovin pahoillani, osanottoni."
Mary oli myös tyylikkäästi pukeutunut. Musta iltapuku paljasti suloiset sääret. Hänellä oli myös yllään mustat iltapukuun sopivat silkkiset hansikkaat. Ruskea ja paksu tukka oli hieman kiharalla. Kyyneleet olivat pilanneet meikin täysin. Punainen huulipuna oli kuitenkin vielä melko ehjänä. Kauniit korvikset, tosin ne eivät olleet timanttiset, kuten Angelin korut. Korvakorut olivat samaa sarjaa kaulakorun kanssa. Hänessä oli tyyliä. Rouva Thompson oli siinä oikeassa, että Mary oli varsin tyylikäs ja ihastuttava nuori nainen. Mutta ei hän yltänyt Enkelin tasolle.
Mary rauhoittui jo kiitettävästi. Hän kertoi heidän ystävyydestään ja ylisti yhteisiä hetkiä. Kyyneleet olivat epäilemättä aitoja. Minun kävi Maryä sääliksi, sillä parhaan ystävän menettäminen sattuu varmasti paljon. En voisi kuvitella, mitä tekisin, jos joutuisin luopumaan ystävästäni.
"Olin tulossa yökerhosta, Tulisuudelmasta, ja matkalla kotiin. Angel asuu matkanvarrella ja halusin kysyä hänen illastaan ja kertoa omastani. Kävin aikaisemmin illalla pyytämässä häntä mukaan baariin, mutta hänellä oli seuraa. Yllätin hänet hänen exsänsä kanssa, mutta en viitsinyt mennä häiritsemään. He tuskin edes huomasivat minua, toisin kuin se utelias naapurin rouva, joka näki minut varmasti. Kun saavuin tänne ja näin kaikki nämä poliisiautot ja sireenit ja.." Mary purskahti taas itkuun.
"Ei mitään hätää, tyttö kulta, itke vain. Minä lupaan ottaa kiinni tekijän" yritin rahoitella.
Samalla huomasin pysäköidyn pakettiauton, joka oli katosta hieman lommoinen. Sanoin äänekkäästi nuoremmalle konstaapelille: "Etsikään tuon lommoisen pakettiauton omistaja ja käskekää hänen siirtä se. Se tukkii koko tien."
"Se on minun," Mary sanoi itkuisella äänellä säpsähtäen samalla hieman. Hän jatkoi: "Olin perhetuttujen muuttotalkoissa ja he olivat vuokranneet pakettiauton. Minä tarjouduin olemaan kuski ja viemään talkooporukan baariin, ja meitä oli niin paljon, että oli loogista ottaa isoin mahdollinen auto. Ja voi ei isäni hirttää minut, nuo lommot, en tiedä mistä ne tulivat ja lupasin huolehtia auton ehjänä takaisin." Joitakin sanoja en kuullut selvästi. Masentavaa kuulla kauniin nuoren naisen suloista ääntä kyynelten kera.
Yritin lohdutella Marya sanomalla: " Älä huolehdi tyttö kulta, ehkä talkooväki ymmärtää tällaisena hetkenä".
Valitettavan usein ihmisiltä puuttui suhteellisuudentaju. Valittaa nyt eurosta, vaikka omistaa talon joen rannalla. Valittaa murtuneesta jalasta, vaikka seksikäs sairaanhoitaja on vierelläsi. Minulla oli suhteellisuudentajua. Kuudesti laukeava ystäväni piti huolen siitä äänekkäästi.
Maryn hengityksestä haistoi kyllä alkoholin, mutta ehkä oli väärin puhalluttaa ja antaa sakkoja hänelle, suuren menetyksen keskellä. Eikä hän ympäri päissään ollut. Joskus rikoksia on syytä katsoa läpi sormien.
"Saanko nähdä ruumiin? Saanko hyvästellä hänet?" Mary kysyi itkuisesti.
"Tottakai, jos haluat," sanoin ja ohjasin Maryn ambulanssille päin.
Luku 10
Yöstä tuli pitkä. Onneksi minun ei tarvinnut nukkua.
Saavuin asemalle. Nyt voin vain odottaa ruumiinavausta tai epäiltyjen saapumista. Menin huoneeseeni. Nostin jalat pöydälle ja sytytin taas sikarin.
Aluksi mielessäni pyöri vain uhri. Hänen asento ja kasvot. Kuvittelin hänen elävän ja hymyilevän juuri minulle.
Suljin silmäni ja näin ensimmäisen vaimoni. Hän polvistui viereeni, otti kädestäni kiinni ja hyväili sillä omaa poskeaan. Iho oli niin suloisen pehmeä, kuin silkkiä. Hän nojasi jalkaani vasten ja minä silitin hellästi hänen hiuksia.
Yhtäkkiä muisteluni keskeytettiin. Kaimani oli löydetty ja viety ensimmäiseen kuulusteluhuoneeseen.
"Lance Porter, löysimme hänet kotoaan viinapullo kädessä. Ei tehnyt vastarintaa. Mutta hän oli pakannut ja mumisi itsekseen jotain uhriin liittyvää. Ehkä hän oli tehnyt murhan ja aikoi lähteä pois? Mitä mieltä olet Bullet?" kysyi Lancen tuonut konstaapeli.
"Niin, hmm, kenties, siitä täytyy ottaa selvää," vastasin ja kaadoin samalla kahvia kahteen kuppiin.
Menin kuulusteluhuoneen ovesta sisään. Siinä kaimani oli pöydän toisessa päässä. Lance oli melko tavallisen nuoren miehen näköinen. Hän oli hieman urheilullinen, mutta ei mikään atleetti. Tummat hiukset olivat juuri leikattu. Nyt hän näytti erittäin masentuneelta. Normaalisti voisin kuvitella hänen olevan perus positiivinen ihminen. Voin hyvin kuvitella hänen tehneen vaikutuksen rouva Thompsoniin. Mutta se toinen puoli asiasta. Miten hänen vaikutuksensa oman ikäisiin naisiin olisi?
Pystyisikö hän murhata ketään?
Heitin Lancen rakkauskirjeen pöydälle, istuin tuolille, ojensin hänelle kahvin ja aloitin: "Sanotaan, että tullakseen hyväksi runoilijaksi täytyi olla joko rakastunut tai onneton, kumpaa te olette? Mutta arvoituksia te ette ole kovin hyvä tekemään. Joka rivin ensimmäiset kirjaimet, melko omaperäistä." Painotin loppua hieman sarkastisesti.
Hän naurahti ja otti kirjeen käteensä katsomatta kuitenkaan sitä ja sanoi rauhallisesti hieman humalaisella äänellä: "Ehkä, mutta luulen, että viesti tuli ymmärrettyä."
Niin ei kai ilmaisutavalla väliä ole, kunhan vain tulee ymmärretyksi. Tietysti tässäkin voidaan mennä äärimmäisyyksiin.
Uskoin suoran puheen merkitykseen. Miksi asioita piti kierrellä? Menin siis suoraan asiaan. Sanoin syyttävällä ja varmalla äänellä:" Oletko lähdössä ulkomaille? Kenties karkuun? Angel ei vastannut tunteisiisi, joten tapoit hänet..."
"MITÄH?! Onko hän kuollut?" Lance keskeytti minut. Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä. Mutta ei järin murheelliselta tai itkuiselta. Miehet harvoin itkevät. Tosin ensivaikutelma perusteella Lance voisi juuri vaikuttaa sellaiselta mieheltä joka saattaisi muutaman kyyneleen päästää. Hmm, hänen silmäkulma taisi kostua. Sanottiin, että itkeminen on sielun puhdistusta. Kaikkia asiat tarvitsevat pesua ennemmin tai myöhemmin. Ei kyyneleissä mitään pahaa ollut. Toisaalta jos ei omista sielua, miksi siis itkeä?
"Tuokaa miehen viinapullo ja kaksi lasia. Taidamme tarvita molemmat jotain vahvempaa. Ettehän kerro kenellekään?" Tämä taisi olla laitonta, mutta eivät he ennenkään minua olleet hyllyttäneet. Eivätkä kyseenalaistaneetkaan.
Nuorempi konstaapeli toi pullon ja lasit. Viina oli jotain halpaa viskiä, kutsuisin sitä tiskivedeksi. Kai se ajoi asiansa. Selvästikään Lance ei ollut tuonut punaviiniä asuntoon. Kaadoin viskiä lasiin, ja liuutin sen pöytää pitkin hänelle ja sanoin: "Kertokaa aivan rauhassa oma tarinanne".
Lance hörppi viinaa tiuhaan tahtiin ja ennen kuin hän aloitti, sain täyttää lasin uudestaan: "Niin, minä tosiaan kirjoitin kirjeen ja vein sen hänelle tänään. Yritin, että kukaan ei huomaisi. Sen kirjeen tarkoitus olikin olla helppo. Miksi, saatat kysyä? Koska en pystynyt sanomaan sitä ääneen, vasten hänen ihania kasvojaan. Tiedän että olisi pitänyt. Minä todellakin rakastin häntä. En vain hänen ulkonäköä, mutta ennen kaikkea sitä luonnetta. Ne muut miehet, kuinka huonosti he kohtelivat Angelia. Olisinpa saanut edes yhden suudelman, vain yhden!"
Olisiko se riittänyt? Humalaista puhetta, sitä riitti ja riitti. Mitä hän tiesi rakkaudesta? Mitä se edes oli? Kohtelisiko hän sen paremmin? Todennäköisesti ei. Yhtä tavallisia me kaikki olimme, hieman eri viat jo ominaisuudet. Ehkä nyt ei ollut oikea aika vastata niihin kysymyksiin.
Pienet toiveet ovat joskus kaikista vaikeimpia toteuttaa. Pojan tarina oli koskettava. Tarinalla saisi monta säälipistettä ja kenties pääsisi valittujen palojen surullisten kerhoon. Hän oli kovin onneton ja minun kävin hieman sääliksi häntä. Lance joi koko ajan kertoessaan tarinaansa. Lance puheesta ilmeni lämpö ja ennen kaikkea ystävyys Enkeliä kohtaan. Siirtyisivät ihmiset eteenpäin ja nousisivat oikealla jalalla sängystä.
Lance jatkoi:
"Ja kaikista murheellisinta tässä oli, että en osannut unohtaa. Minä yritin, minä niin yritin. Vuosi vaihtui toiseksi, mutta tunteet eivät muuttuneet mihinkään. Tiedätkö, sitä näkee tuhansia ja taas tuhansia merkkejä, jotka antaisivat syyn siirtyä eteenpäin, mutta se typerä Toivo, ei hellitä. Se sanoo minulle "entäs jos sittenkin kenties mahdollisesti kuitenkin", tulisi minun vuoroni. Ja joskus sydän voittaa terveen järjen 100-0. Olin epätoivoinen, mutta en minä silti häntä murhannut! En olisi voinut mitenkään, olihan hän ystäväni ja minulle tärkeä. Ajattelin, että jos jotenkin saisin kerrottua tunteistani ja jos hän vastaisi kieltävästi, lähtisin pois täältä. Olin minun korkea aika muutenkin jo lähteä. Olin saanut tästä kaupungista tarpeeksi, tai oikeastaan kaupunki oli saanut tarpeeksi minusta. Ei pelkästään naisen tähden, mutta itseni tähden. Lähtisin kauas pois ja aloittaisin uuden elämän. Miksi sitten odottaa vuosia? Yksinkertaisesti, tämä alkaa olla viimeinen vaihtoehto. Mitä jos sekään ei auta? Pelkään, että mitäs sitten?
Kai sinä tiedät, että miten hyvät ideat muuttuvat huonoksi? Yleensä tämä tunne tulee ennen kuin saan kerrottua tunteistani, ja sen vuoksi en ole aikaisemmin kertonut. Mutta nyt sain otettua itsestäni niskasta kiinni. Kun Angel ei vastannut mitään, luulin että hän vihaisi minua, joten aloin juomaan, tähän suruun ja tuskaan, jos se edes vähän helpottaisi. Olen ollut siis kotona koko illan. Join siihen asti kun te tulitte hakemaan minut. Ja nyt hän on siis kuollut. Kertokaa konstaapeli Bullet, muuta minun ei tarvitse tietää, tiesikö hän tunteistani ennen kuolemaansa?"
Todellakin tuolla tarinalla pääsisi valittujenpalojen elämän potkittujen kerhoon. Säälittävää.
"Tiedättekö mitä herra Porter? En minä mikään psykologi ole, mutta kovasti suosittelen sinun muuttavan. Jos uusi alku kuulostaa liian dramaattiselta korviisi, älä sano sitä uudeksi aluksi, vaan oman viehättävän persoonasi markkina-alueen kasvattamiseksi. Uusi alku kuulostaa niin yliampuvalta ja totuus on että muistot seuraavat aina, joten täysin puhdasta uutta alkua on lähes mahdoton saada," Yritin vakuutella Lancea.
Yllättävä kysymys, mutta tarkemmin ajateltuani ymmärsin sen hyvin. Poika vaikutti hyvin itsekkäältä, häntä kiinnostanut mahdolliset kysymykset miksi ja miten. Hän halusi vain tietää yhden asian. Kenties hän tiesi vastaukset kysymykseen miten ja miksi enkeli oli tapettu. Tosin järkytys puretaan niin monella tapaa ja se ei välttämättä heti laukea.
Vastatakseni Lancen kysymykseen otin Angelin päiväkirjan esille ja luin viimeisen sivun. Ehkä Angel antoi minulle päiväkirjan julkaisun anteeksi, sillä luulin, että hän halusi Lancen tietävän mitä hän merkitsisi. Nuori mies oli selvästi huojentunut. Aistin hyvin, aivan kuin suuri taakka olisi poistunut kaimani harteilta.
Hölmö nuorimies ei vaikuttanut pystyvän murhaavan ketään. Hänen ainoat viat olivat yrittämisen puute ja muistaminen. Minun oli moraalitonta arvioida, kuinka suuresta rikoksesta oli kyse. Tuskin siitä oikeuteen joutuisi, tuskin hän edes sakkoa saisi. Mistä, rakastumisesta, muistamisesta? Sen sakkolapun olisi joutunut kirjoittamaan miljoonalle muulle onnettomalle. Hän vaikutti kärsineen aivan tarpeeksi.
"Juo pullo kaikessa rauhassa loppuun, olet selvästi sen tarpeessa. Jos kuitenkin viitsisit viettää yösi täällä, mahdollisten lisäkuulustelujen takia. En minä sinua epäile muusta kuin yrittämisen puutteesta, ja siitä en kai voi sinua rankaista, mutta alibi olisi kiva," totesin ja lähdin pois kuulusteluhuoneesta.
"Hyvä on, voin kai minä tänne jäädä yhdeksi yöksi," Lance sanoi levollisesti.
Luku 11
Rakkaus ajaa ihmisiä vuorille, merille ja jopa avaruuteen. Normaalin ihmisen rakkaus pakottaa juomaan ja runoilemaan. Vai onko kyseessä sittenkin epätoivo ja yksinäisyys?
Mikseivät ihmiset vain mene ulos heittämään tikkaa?
Turhautuminen. Sen siitä saa kun näkee napakymppejä ulkokehällä.
Luin Angelin päiväkirjasta merkinnän, jonka oli hän kirjoittanut Steven jätettyä hänet noin vuosi sitten.
"Halusin suudella sinua, mutta en saanut.
Halusin katsoa sinua, mutta se ei riitä.
Halusin unohtaa sinut, mutta en osaa.
Kuka sanoi, että se olisi helppoa?"
Enkelilläkin oli vaikeuksia unohtaa. Kyllä minä pystyin unohtamaan toisen ja kolmannen vaimoni, ja totta vie he myös minut. Kuinka paljon siihen tarvittiin aikaa? Vuosia? Kuukausia? Ei siihen aikaa tarvittu, vaan ihmisiä.
Mutta entä ensimmäinen vaimoni? Pakko on myöntää, että kaikkia ei kai voi unohtaa. Lopulta on kai kyse hyväksymisestä ja ymmärtämisestä. Joskus käy niin, että kaikista rakkain asia ja asia, josta on pakko luopua, ovat samoja. Sen hyväksyminen (ei unohtaminen, koska se on mahdotonta) vaatii aikaa ja ystäviä.
Lukiessani Angelin merkintöjä, ilmeni että hän pääsi pikkuhiljaa ylitse Stevestä. Aluksi hänellä oli ollut useita yhden illan suhteita ja ikävä oli ollut valtava. Hän kiitti kirjoituksissaan ystäviään. Kolme kuukautta sitten olevassa merkinnässä hän toteaa päässeensä yli Stevestä. Hieman ennen tätä he olivat aloittaneet seksisuhteen, todella intohimoisella. Uhrilla oli selvästi tarpeita, ja Steve vaikutti osaavansa asiansa. Uhri kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti jokaisesta heidän tapaamisestaan ja siitä mitä kaikkea he tekivät. Mutta rakkautta ei ollut, pelkkää hauskanpitoa ja tarpeiden tyydyttämistä.
Puoli vuotta sitten kuvaan astuin Jonathan. Hänen runouden opettajansa. Naisella todella näytti olevan tarpeita. Professori osti uhrille koruja, iltapukuja ja taidetta. Maksua ei suoritettu käteisellä. Päiväkirjasta kuitenkin ilmeni, että heidän välillä oli myös ystävyyttä. Muistuttiko heidän suhteensa isä-tytärsuhdetta? Uhri ei pitänyt itseään ollenkaan huorana. Kenties professorin tuki auttoi lopullisesti sydänsurujen voittamisessa.
Viimeisimmissä merkinnöissä hän alkoi löytää rakkauden uudestaan. Uhrin tunteiden kohdetta merkinnät eivät valitettavasti paljastaneet. Angel oli epävarma tunteistaan, mutta aisti itsessään jotain uutta. Hän ei ollut kokonainen, ennen kuin viimeisessä merkinnässä, jossa hän tietää olevansa rakastunut tulisesti.
Tajusiko hän sen liian myöhään? Vai kenties sen vuoksi hänet tapettiin? Jos sanotaan, että autojen yleisin väri on punainen, niin sukissa se on musta. Eikä siihen taida auttaa pesu värillisen pyykin kanssa?
Lukemiseni keskeytettiin. Konstaapeli tuli huoneen ovelleni ja ilmoitti että ruumiinavaus, ballistiset tutkimukset ja rikospaikkakuvat olivat valmiita. Päätin keskeyttää päiväkirjan lukemisen hetkeksi.
Luku 12
Saavuin ruumishuoneelle. Minua varteen oli pöydälle jätetty ruumiinavausraportti, ballistiset tutkimukset ja kuvat.
"Rakkaus ilman vastarakkautta, on kuin tärkeä kysymys ilman vastausta."
Uhri makasi arpineen pöydällä. Vieläkin niin helposti voin kuvitelle hänen hymyilevän ja nauravan.
Luin ruumiinavausraporttia. Kuolinaika oli 22-23 välillä. Enkeli oli harrastunut vielä kerran seksiä ennen nukkumaan menoa. Ei siemennestettä. Ei merkkejä raiskauksesta.
Hän oli raskaana. Katsoin listaa uhrin tavaroista, enkä nähnyt raskaustestiä. Näköjään äidin vaisto alkaa heti ensimmäisistä hetkistä lähtien. Tai jos lasta haluaan oikein kovasti, närästyskin voi tuntua raskaudelta. Oleellista kuitenkin oli, että hän oli saamassa haluamansa lapsen.
Murha-ase oli Walther PPK, kuuluisan salaisenagentin pistooli. Yksi laukaus, loput olivat lippaassa. Sarjanumero paljasti, että aseen omistaja oli professori Jonathan Miller. Mielenkiintoista, professori Miller nousi juuri muutaman pykälän ylös päin listallani. Mutta jättäisikö professorin kaltainen viisas mies jotain noin raskauttavaa todistetta jälkeensä? Vai halusiko hän luoda taidetta?
Rikospaikka kuvat olivat dramaattisia. Yksi kuvista pisti erityisesti silmääni. Enhän minä taiteesta ymmärtänyt juuri mitään, mutta tuolla kuvalla olisi voitu voittaa vaikka minkälainen palkinto.
Se oli kuva uhrista. Se oli otettu hieman kauempaan. Angel mahtui kuvaan kokonaan. Hänen muodot näkyivät täydellisesti. Korut heijastivat kameran salamavaloa. Oikeassa kädessä oli ruusu ja vasemmassa ase. Pää oli kääntynyt ruusun suuntaa, ja elottomat siniset silmät tuijottivat sitä. Kukkamekon oikeanpuoleinen olkain oli tippunut olkapäältä. Pienehkö ja nätti, mutta tappava luodin sisään meno kohta oli keskellä sydäntä. Siitä lähti pieni verijana vasemmalle ja se oli muodostanut lakanalle päästyään hieman sydäntä muistuttavan kuvion. Kuvan oikeassa reunassa oli pöytä, jossa olivat viinipullo, ja viinilasit. Viinilaseista kaatunut oli puhdas, vaikka sen vieressä oli kaatunut viini. Toisessa viinilasissa oli pohjalla hiukan viiniä ja punaiset huulipunan jäljet. Maton punainen tarha näkyi myös osittain kuvassa. Kuvan vasemmassa alareunassa, aavistuksen keskellä, oli tyyny jota oli käytetty äänenvaimentimena. Höyheniä oli ympäri kuvan alareunaa, muutamat niistä olivat lentäneet matolle tippuneeseen viiniin.
En ollut toista yhtä sykähdyttävää rikospaikkakuvaa nähnyt urani aikana.
Aseessa oli uhrin ja professorin sormenjäljet. Mielenkiintoista.
Viinilasien sormenjäljet eivät oletetusti kertoneet minulle mitään. Kaatuneessa lasissa ei ollut jälkeäkään ja pystyssä olevan jäljet olivat niin suttuiset, että niistä ei saisi kuulemma mitään vertailukelpoista irti.
Päätin mennä takaisin huoneeseeni, nostaa jalat pöydälle ja kenties hieman nukahtaa, ennen kuin kollegani toisivat Steven tai professori Millerin.
Luku 13
"Professori Miller tuotiin juuri. Bullet? Bullet oletko hereillä?" konstaapeli kysyi ovelta.
Säpsähdin hereille, olin juuri nukahtanut. Hörppäsin yhdellä kulauksella kylmäksi jäähtyneen kahvin ja lähdin kohti toista kuulusteluhuonetta.
Tällä kertaa pöydän takana istui vanha, mutta erittäin hyväkuntoinen mies. Hän näytti polttavan samaa sikarimerkkiä kuin minä. Herra Millerin hiukset olivat jo harmaantuneet. Parta oli tyylikäs, ja se korosti hänen ystävällisiä kasvoja. Hänellä oli siistit harmaat housut, joissa oli jakaus. Hänellä oli myös samaa asukokonaisuutta oleva harmaa puku, jonka alla hänellä oli musta liivi, jonka alta paljastui valkoinen kauluspaita ja vaaleansininen solmio. Taskusta näkyi upea kultainen taskukello.
Istuin, sytytin oman sikarini ja aloitin: "Professori Jonathan Miller. Aivan, Aivan se kuuluisa runoilija, ihmettelinkin mistä nimenne on niin tuttu. Pidän kovasti työstänne".
"Syyllinen siihen pahoin pelkään ja kiitos," hän sanoi humoristisesti.
Vastasin hymyllä, näyttääkseni, että hänen sivistynyt olemus teki minuun vaikutuksen.
Kyllä minä häntä todella kunnioitin. Vanha mies ja saada nyt noin nuoren ja kauniin tytön huomio itselleen ja kaiken lisäksi vielä kunnolla avautumaan.
"Kerrohan, miten ihmeessä murha-ase päätyi neiti Woodsin käteen, murha-ase, joka on sinun nimelläsi? Ei, odota! Saanko esittää oman versioni?".
Professori heilautti kättään luvan antamisen merkiksi.
Minä jatkoin: "Hän lopetti suhteenne, eikä suostunut palauttamaan antamianne tavaroita, joten kävitte hakemassa aseenne, ja tapoitte ja loitte taidetta samalla". Näytin samalla uhrin ja murha-aseen kuvaa.
Professori oli hetken hiljaa ja katsoi kuvaa, kunnes aloitti: "Teidän täytyy olla fiksu mies, konstaapeli Bullet. Onko murhasta kulunut kymmentä tuntiakaan ja tiedätte noin paljon. Fiksuksi mieheksi teette kyllä hätäisiä johtopäätöksiä. Minä olen ollut koko yön kävelemässä. Käveleminen auttaa minua runoilemaan. Vai kenties nuo hätäiset johtopäätökset ovat teidän kuulustelutyylinne ja oikeasti ette edes pidä minua syyllisenä? "
"No matkassa on muutama pieni asia jotka eivät täsmää. Jatkakaa toki ja kertokaa oma versionne, pyydän, " pyysin ja hymyilin samalla.
Professori karisteli sikarin tuhkia ja aloitti: "Tottakai olin hieman pettynyt kun hän päätti lopettaa, meidän järjestelymme, mutta se oli odotettavaa, hän oli rakastunut juuri palavasti ja halusi antautua sille suhteelle kokonaan. Muusta emme viime kerralla puhuneetkaan. Hän oli niin fiksu nuori nainen, ja tavattoman kaunis. Silmät kuin timantti, ja huulet niin täyteläiset. Vartalo kuin Venuksen. Mutta oli minulla muitakin oppilaita, ymmärrättehän? Ja mitä siihen aseeseen tulee, niin minä ostin sen hänelle puolivuotta sitten. Silloin alueella oli paljon murtovarkaita. Hän siis säilytti edelleen asetta jossakin niistä kaapeistaan, vaatteiden keskellä luultavasti."
"Muistaisitteko luovutus päivämäärän mahdollisesti tarkalleen, niin tarkastaisin asian?"
"Tottakai, minulla on verraton muisti. Mutta saanko tiedustella mistä meinaatte asian tarkastaa, kristallipallosta?"
"Minulla on jotain parempaa," totesin ystävällisesti ja hymyilin. Samalla osoitin taskusta ottamaani päiväkirjaan.
Kävi ilmi, että professori puhui totta, useat merkinnät vahvistivat asian.
"Haluaisitko kertoa minulle jotain? Kenties tästä päivästä tai uhista tai suhteestanne?" pyysin asiallisesti.
Professori mietti hetken ja vastasi asiallisesti: "Minulla oli tosiaan tapana viedä koruja ja iltapukuja hänelle. Hän innoitti minua. Angel oli muusani. Otin välillä hänestä valokuvia, ei mitään alastonkuvia. Nyt tällä kertaa vein myös hyvää punaviiniä ja ruusun. Angel oli paras oppilaani pitkiin aikoihin. Hän oli erittäin lahjakas. En kadu yhtäkään hänen kansaan viettämääni hetkeä tai antamaani lahjaa. Älkää käsittäkö väärin, meidän suhteemme oli paljon muutakin kuin pelkkää seksiä ja siitä maksamista. Angel osasi runoilla, mutta tänään hän pyysi apuani. Kirjoitimme yhdessä runon. Kirjoitimme sen jollekin hänen sydämensä valitulleen. Ei, hän ei suostunut kertomaan kenestä oli kyse. Pyydän, konstaapeli Bullet, haluaisin tietää kuka oli kyseessä."
"Kerron kun tiedän, jos olette silloin maisemissa. Mitä tiedätte neiti Woodsin ja Steven suhteesta?" vastasin ja jatkoi kuulustelua.
Professori vastasi saman tien: " Steve, jättää nyt tuollainen timantti. Typerä mies, mutta oikeastaan minun täytyy olla Stevelle kiitollinen. Siis Angel oli todella rikki, kun hänet jätettiin. Runsasta alkoholin käyttöä ja irtosuhteita. Aistin hänen huonon olonsa luennoilla. Eräänä päivänä näin Angel itkevän ja menin lohduttamaan häntä ja siitä meidän suhteemme alkoi. Hiljakseen hän nujersi masennuksen ja muuttui paljon iloisemmaksi. Lopulta Steve oli vain pelkkä kaveri. He toki tapailivat, varmaan te tiedättekin. Sillä naisella oli paljon intohimoa ja tarpeita, joita näin vanha mies ei kyennyt enää tyydyttämään. Tuimme toinen toisiamme. Siis minun vaimoni kuoli hiljattain syöpään."
Sammutin sikarini ja sanoin: " Osanottoni. Kiitos tästä juttu tuokiosta. Mutta jos pysyisitte kaupungissa, kun teillä ei tuota alibia ole ja murhaaja on vielä vapaalla. Varmasti kollegani saavat päivään mennessä varmistettua teidän alibinne."
En oikein osannut päättää oliko professori hyväksikäyttäjä, terapeutti, taiteilija vai vain vanha irstas mies. Hän taisi olla vähän niitä kaikkia. Oli miten oli, hän vaikutti onnelliselta ja tyytyväiseltä. Eipä niillä keinoilla kai niin suurta väliä ole, tietysti lain sallimissa rajoissa.
Poistuin huoneesta. En nähnyt tarvetta jatkaa kuulustelua. Professori vaikutti liian kiltiltä mieheltä tappaakseen ketään. Miksi hän olisi käyttänyt omaa asettaan? Ja miten hän olisi päässyt asuntoon? En voinut kuvitella noin vanhaa miestä kiipeämässä rännejä pitkin.
Minun onneksi Steveä tuotiin juuri käsiraudoissa. Jos minulla kävisi hyvä tuuri, hän tunnustaisi teon ja minä pääsisin kotiin.
Luku 14
Steve tuotiin käsiraudoissa kuulusteluhuoneeseen. Hänen illanvietto oli myös keskeytetty. Hänet oli löydetty kotoa naisen kanssa.
Sairaanhoitaja? Mihin tämä maailma oli menossa? Hän ei ollut aivan käsitykseni mukainen sairaanhoitaja. Hän ei ollut mikään sisar hento valkoinen. Raavas, urheilullinen mies, tummine hiuksineen naisvaltaisella alalla.
Sairaanhoitaja todennäköisesti osuisi sydämeen helpommin kuin runoilija tai opiskelija.
Tuolla miehellä oli ollut avaimet onneen, avaimet monen pojan unelmaa, mutta oli heittänyt ne pois hylkäämällä Enkelin. Mutta sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tyhmä mies, halveksin häntä suunnattomasti. Tosin joskus halveksunnan ja kateellisuuden raja oli häilyvä.
Stevellä oli yllään musta kauluspaita, sininen rento solmio ja löysät farkut. Hänen kasvot näyttivät itsevarmoilta ja hänen hymynsä oli hyvin ilkeä ja pirullinen. Hän ensimmäinen katseensa minuun oli tuo hymy muikeimmillaan. Siinä samassa minun teki mieli hakata hänen päätän pöytään ja kuristaa tuolla solmiolla. Ehkä kuulustelun aikana tulisi sähkökatkos ja minulla vain naksahtaisi päässä.
Mutta valitettavasti raivoani hillitsi hänen ammatti, sairaanhoitaja. Ei hän voinut olla läpeensä paha. Ei hän ollut mekaanikko tai rakennusmies. Ei hän ollut jättänyt kouluaan kesken.
Ehkä hän kuitenkin oli niin kuin kuka muu tahansa, eli omisti myös hiukan heikkoutta, inhimillisyyttä.
Mitä tapahtuu, kun vihamiehestä löytää jotain samaa kuin itsestään? Alkaa kenties ymmärtämään hänen toimintaansa. Näkee hänen sieluunsa ja ymmärtää, että teidän molempien motiivit ovat samoja. Mutta hänen teot ovat itsekkäämpiä kuin sinun ja hän pääsee näin tulokseen vahingoittaen ympäristöä, mutta ei itseään. Ja sanottiin mitä tahansa, me kaikki olemme itsekkäitä. Loppujen lopuksi kysymys ei ole muusta kuin sinusta itsestäsi ja siitä mitä sinä itse haluat. Sitä tulee kateelliseksi ja ajattelee miksi ei itse tehnyt niin, olisihan sitä selvästi haluttu niin tehdä. Mieluummin muuttaa oman epäonnistuminen toisen syyksi.
Ehkä minä oppisin häneltä jotain?
- "Steve Allen, sairaanhoitaja, hienoa, että päätitte tulla paikalle". Hymyilin, suorastaan jopa vittuilin hänellä.
-"Teillä ei ole mitään oikeutta. Minä en ole tehnyt yhtään mitään väärää."
Hänen lempeä ja matala ääni, ei sopinut sitten yhtään noihin kasvoihin. Nyt ehkä ymmärsin hänen viehätyksen.
-"Minun on syytä epäillä teitä neiti Woodsin murhasta. Te olette viimeinen henkilö joka nä..."
-"Onko Angel kuollut? Kuinka?"
Kysymysten jälkeen hänen puheensa muuttui hätäisemmäksi.
-"En murhannut häntä. Angel oli elossa kun minä lähdin. "
Otin syyttävän äänensävyn. Nautin todella, jos saisin hänet hikoilemaan. Tosin tämä oli jään sohimista kepillä. Ei minulla ollut vielä todisteita, vain spekulaatiota :"Angel jätti teidät ja lopetti seksisuhteenne, jonkun toisen takia. Ette hyväksyneet sitä. Nyt oli teidän vuoro olla rakastunut ja kärsiä. Kyllä sinä voit jättää, mutta sinua ei kukaan. Teidän täytyi mennä pois, jotta rouva Thompson näkisi sinut. Sitä ennen olit kuitenkin käynyt laskemassa paloportaiden tikkaat. Odotit hetken, soitit Angelille, jotta voisitte sopia. Kiipesitte paloportaita takaisin. Rakastelitte vielä kerran, mutta hän oli yhä jättämässä sinut, eikä kuunnellut sinua, joten otitte kaapista aseen ja ammuitte hänet, jonka jälkeen asettelit uhrin tämän kuvan mukaisesti. Poistuitte samaa tietä, nostitte tikkaat, hyppäsitte alas, vai hiivitkö alakerran naapurin huoneiston kautta? Sitten menitte viettämään baari-iltaa, iskitte itsellenne alibin. Hyppäämisteoriaani tukee sinun ontuvat jalat. Olenko oikeassa?"
Steve oli hädissään, ja matalan äänen ja hikipisaroiden kanssa näky oli huvittava: "En murhannut häntä. Ja jalkani ovat kipeät, koska olen tanssinut. Minulla on sitä paitsi korkeanpaikankammo. Tottakai olen vihainen ja pettynyt. Myönnän. sanoin hänellä, että tämä ei jää tähän, mutta olin pettynyt, olin jätetty! Niin sarkastistahan se on, tai mikä se oikea sana onkaan.."
"Kohtalon ivaa, jatkakaa toki," keskeytin ja halusin osoittaa paremmuuteni.
"Hän todella rakasti kerran minua, mutta jätin hänet toisen naisen takia. Nainen jätti minut, ja me kehitimme Angelin kanssa uuden järjestelyn, joka tyydytti molempia. Tällä kertaa minä rakastuin häneen ja luulin todella, että Angel myös rakastuisi minuun, joten olin erittäin yllättynyt ja pettynyt, kun hän ilmoitti päättävänsä meidän suhteemme."
"Kuka sinut nyt voisi jättää ja kuka sinuun nyt ei rakastuisi," löin lyötyä, kommentoimalla ivallisesti Steven avautumista.
"Kunpa olisin tiennyt silloin mitä minulla oli," Steve mutisi.
Sepä se. Siinä paljastui Steven inhimillisyys. Virheet ja väärät valinnat, kaikki tekivät niitä, sairaanhoitajat, professorit, opiskelijat ja poliisit, jopa ystävät.
Yksinkertainen totuus on, että mennyt on mennyttä. Ajassa vain ei voi palata takaisin tekemään asioita toisin. Murehdimme menneisyyttä, vain koska emme ole tyytyväisiä nykyiseen. Silloinen päätös tekohetkellä tuntuu oikealta, ja nyt tekisimme mitä vain sen muuttamisen eteen. Kauaskatseisuutta, faktoja ja ennakkoluuloja, niitä on ja niitä ei ole.
Mutta entäpä murha? Kauaskantoinen teko joka oli rangaistava. Teko joka oli niin pelkurimainen. Paeta nyt kaikkea. Päättää toisen elämä. Syy ja seuraus, miksi, mitä, miksi, mitä tästä seuraa? Se on kai viimeinen mahdollisuus, niille joilla ei ole mielikuvitusta.
"Teidän on uskottava minua, konstaapeli Bullet. Minä en häntä tappanut"
Valehdellahan osaa kuka vain. Totuuden puhuminen vaati jo taitoa.
Luku 15
Olin umpikujassa. Todisteita ei juurikaan ollut.
Minulla oli kolme hyvää epäiltyä pidätettynä.
Kaikilla heillä oli motiivi: särkynyt sydän. Se oli tehnyt ennenkin pahoja tekoja.
Kenelläkään heistä ei ollut vielä ainakaan alibia. Silti kaikilla heillä oli hyvä syy olla tappamatta Enkeliä. Kaikista suurin niistä oli rakkaus, seuraavaksi tuli toivo ja perää piti usko, usko hyvästä tulevaisuudesta. Minulla päällimmäisenä kysymyksenä oli mielessä, että miksi, ei kuka, vaan miksi.
Oliko Steven ego jopa niin suuri, että hän kostaisi jättämisen murhalla. Hän poistui viimeisenä uhrin talosta, palasi takaisin, haki viimeistä sovintoa, mutta turhaan. Kenties hänelle selvisin Angelin lapsen hankinta yritys ja hän suuttui siitä kovin tulisesti.
Entäpä professori Miller? Uhrin asettelu viittasi taiteeseen, eikä minulla muita taiteilijoita ollut putkassa. Toisaalta kuka vain osasi luoda taidetta. Oliko professorilla todellakin jonossa naisia? Halusiko professori korunsa takaisin väkisin?
Entäpä Lance? Jos todella halusi unohtaa ja jatkaa elämää, niin murha oli mahdollisuus. Mutta ne lämpimät sanat, ne tekivät minuun vaikutuksen. Pystyisikö hän edes tappamaan ketään. Lance ei vaikuttanut sellaiselta henkilöltä.
Minun oli aika tarkastella faktoja. Murhaajan täytyi olla uhrin läheinen. Sillä ei tavallinen murtovaras näkisi noin paljoa vaivaa. Murhaajan on täytynyt tulla paloportaita pitkin, tai kenties hiipiä alakerran asuntojen kautta, sillä rouva Thompsonilla olisi muuten lisää havaintoja.
Mutta jos murhaaja oli tuttu, niin miksi juuri nyt? Entä ketä Angel rakasti? Kenet hän oli nähnyt uudessa valossa viime aikoina ja olisiko sillä merkitystä? Toisaalta rouva Thompson ei ollut nähnyt lähiaikoina ketään uutta henkilöä. Kuka tanssi viimeisen tanssin?
Olin ymmälläni. Katsoin rikospaikka kuvia ja selailin päiväkirjaa. En voinut kuin odottaa mahdollisia silminnäkijähavaintoja tai tunnustusta. Hänen päiväkirja oli täynnä sekavaa tekstiä. Siitä otteen saaminen oli vaikeaa. Enkeli oli kai ollut tuolloin hyvin sekaisin.
"Todellinen ongelma lienee kuitenkin siinä totuuden myöntämisessä et en voi saada sinua sillä romanttisella tasolla. Suudella sinua ja viettää öitä yhdessä. Totuus että joku muu on tärkeämpi kuin minä. Haluaisin niin kovasti olla sinulle tärkein, ehkä siksi kun sinä olet minulle niin kovin kovin tärkeä.
Sinä olet minun tähteni. Sinä olet minun avaruus.
Voisi kai kysyä, että mitä ihmettä oikein on tapahtunut? Auttaako yksikään noista kysymyksistä minua eteenpäin? Voisin kai kävellä tuhannen metsän kujan poikki, enkä olisi yhtä eksyksissä kuin nyt olen. Siinä oli valtameri välissä, meidän ystävyytemme välissä. Kävin omaa taisteluani täällä, haaveilin siitä samasta mikä sinulla on, niin kovin paljon. Mutta oli valtameriä useampia, joidenka takana lisää ystäviä. Mikseivät he aiheuttaneet samaa suljettua tilaa.
Sinä olet minun heikkous. Sinä olet minun loisteeni ja kimalteeni."
"Sinä olet minun loisteeni ja kimalteeni," mutisin ääneen runon lopun uudestaan. Siinä samassa minulle välähti. Aivan kuin Enkelin olisi kuiskannut sen suoraan minulle. Pengoin todisteita kuumeisesti löytääkseni kuvat, jotta voisin varmistaa asian.
Sanoin innoissani ääneen: " Niin kuin arvelinkin! ". En ollut huomannut viereeni tullut nuorta vasta valmistunutta poliisia. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli.
Ratkaisu oli ollut aivan silmieni alla. Olinpa minä ollut typerä ja huolimaton.
Pakkasin valokuvia kuoreen ja sanoin samalla kollegalleni: " Tule, pistetään tämä juttu nyt päätökseen."
Poistuimme taukohuoneesta
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
