Erilaisia vieressävinkujia riittää.
Erilaisia totuuksia tuputetaan,
hauskinta on illuusio siitä, miten olisi kohdallasi hyvän elämän laita.
Runoilijan tehtävä on epäillä kaikkea ja kompastua
satunnaiseen absinttilasiin - jos olet lievää menestystä saavuttanut - saatat onnistua tekemään sen näyttävästi Montamartella vaikka, kukaan, ei helvetti kukaan kiinnitä siihen vähäisintäkään huomiota.
Runoilija kirjoittaa nämäkin epäilyttävät manifestoinnit runoksi, jota ei lyriikan muoto-opin ohjaaja tunnista ja määkyy omaa näkyään siitä, mikä pannaan haikuun ja mitä ei panna, vaikka tarjolla olisi myöntyviä eteerisiä Pariisilaiskaunottaria enemmän kuin housissa lasketaan lahkeita.
Joillekin runoilijoille tulee kiire kuolla, jotkin onnistuvat siinä kiirehtiessään elämään eikä se ole ahdistuksessa kumolleen paiskatun absinttilasin syytä, vaan maailman murskaavan painon. Runoilijan tehtävä on tässä mielessä absurdi, koska hänen osakseen tulee olla tuntematon, kärsinyt, parhaassa tapauksessa maineensa menettänyt ylvästelijä - silkka oman kunnianhimonsa tai nähtäväksi tulemisen tarpeen hapeton keskonen.
Runoilija kirjoittaa silti, koska hänelle on annettu kaikki maailman sielut nyöritettäväksi silkkinauhoin ja heidän tuulessa syttyvät hiukset kammattaviksi ja rakkulaiset huulet suudeltaviksi.
Runouden opettaja kysyy minulta kesken kattoon tuijottamisen, maalaanko kukaties uutta Sikstuksen kappelia - vähättelee suoraviivaisesti ja provosoiden - "Valjua kalkkia tarjoat, niin kuin tämäkin tekstisi, joka alkaa sanoilla:
Elämäni sankari oli kärpänen, joka uskalsi paskantaa huomaamatta isäni pälvikaljulle ..."
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi


