Itsensä siirtäminen omaan henkiseen muonavahtuuteen on elämän mittainen askare.
Erilaisia vieressävinkujia riittää.
Erilaisia totuuksia tuputetaan,
hauskinta on illuusio siitä, miten olisi kohdallasi hyvän elämän laita.
Runoilijan tehtävä on epäillä kaikkea ja kompastua
satunnaiseen absinttilasiin - jos olet lievää menestystä saavuttanut - saatat onnistua tekemään sen näyttävästi Montamartella vaikka, kukaan, ei helvetti kukaan kiinnitä siihen vähäisintäkään huomiota.
Runoilija kirjoittaa nämäkin epäilyttävät manifestoinnit runoksi, jota ei lyriikan muoto-opin ohjaaja tunnista ja määkyy omaa näkyään siitä, mikä pannaan haikuun ja mitä ei panna, vaikka tarjolla olisi myöntyviä eteerisiä Pariisilaiskaunottaria enemmän kuin housissa lasketaan lahkeita.
Joillekin runoilijoille tulee kiire kuolla, jotkin onnistuvat siinä kiirehtiessään elämään eikä se ole ahdistuksessa kumolleen paiskatun absinttilasin syytä, vaan maailman murskaavan painon. Runoilijan tehtävä on tässä mielessä absurdi, koska hänen osakseen tulee olla tuntematon, kärsinyt, parhaassa tapauksessa maineensa menettänyt ylvästelijä - silkka oman kunnianhimonsa tai nähtäväksi tulemisen tarpeen hapeton keskonen.
Runoilija kirjoittaa silti, koska hänelle on annettu kaikki maailman sielut nyöritettäväksi silkkinauhoin ja heidän tuulessa syttyvät hiukset kammattaviksi ja rakkulaiset huulet suudeltaviksi.
Runouden opettaja kysyy minulta kesken kattoon tuijottamisen, maalaanko kukaties uutta Sikstuksen kappelia - vähättelee suoraviivaisesti ja provosoiden - "Valjua kalkkia tarjoat, niin kuin tämäkin tekstisi, joka alkaa sanoilla:
Elämäni sankari oli kärpänen, joka uskalsi paskantaa huomaamatta isäni pälvikaljulle ..."
Erilaisia vieressävinkujia riittää.
Erilaisia totuuksia tuputetaan,
hauskinta on illuusio siitä, miten olisi kohdallasi hyvän elämän laita.
Runoilijan tehtävä on epäillä kaikkea ja kompastua
satunnaiseen absinttilasiin - jos olet lievää menestystä saavuttanut - saatat onnistua tekemään sen näyttävästi Montamartella vaikka, kukaan, ei helvetti kukaan kiinnitä siihen vähäisintäkään huomiota.
Runoilija kirjoittaa nämäkin epäilyttävät manifestoinnit runoksi, jota ei lyriikan muoto-opin ohjaaja tunnista ja määkyy omaa näkyään siitä, mikä pannaan haikuun ja mitä ei panna, vaikka tarjolla olisi myöntyviä eteerisiä Pariisilaiskaunottaria enemmän kuin housissa lasketaan lahkeita.
Joillekin runoilijoille tulee kiire kuolla, jotkin onnistuvat siinä kiirehtiessään elämään eikä se ole ahdistuksessa kumolleen paiskatun absinttilasin syytä, vaan maailman murskaavan painon. Runoilijan tehtävä on tässä mielessä absurdi, koska hänen osakseen tulee olla tuntematon, kärsinyt, parhaassa tapauksessa maineensa menettänyt ylvästelijä - silkka oman kunnianhimonsa tai nähtäväksi tulemisen tarpeen hapeton keskonen.
Runoilija kirjoittaa silti, koska hänelle on annettu kaikki maailman sielut nyöritettäväksi silkkinauhoin ja heidän tuulessa syttyvät hiukset kammattaviksi ja rakkulaiset huulet suudeltaviksi.
Runouden opettaja kysyy minulta kesken kattoon tuijottamisen, maalaanko kukaties uutta Sikstuksen kappelia - vähättelee suoraviivaisesti ja provosoiden - "Valjua kalkkia tarjoat, niin kuin tämäkin tekstisi, joka alkaa sanoilla:
Elämäni sankari oli kärpänen, joka uskalsi paskantaa huomaamatta isäni pälvikaljulle ..."
Selite:
Leikittelin tänään Clauden kanssa ja totesin, että keinoviisaus on aika lökäpöksy mielipiteissään. Annoin edellisen (alla runon arvioitavaksi kriittisesti). Kovasti oli tuolla hahmottomalla sielulla yritystä saada tekstini erilaisten runo- ja luovan kirjoittamisen oppien mukaiseksi. Se päätyi kouluarvosanaan 7,5, jonka otan senkin mieluusti vastaan. Härnäsin eetteriä sen verran, että kerroin mistä ilmaisu kumpuaa ja miten hahmotan maailmaa ja vellihousu tekoäly pyörsi täysin mielipiteensä 😆 ja kehotti jatkamaan omalla linjalla - eli mielipide, jonka omaan joka tapauksessa.
Pointsina tässä se, että keinoviisaus ei tämän hetkisessä ilmiasussaan ymmärrä ihmisen sielunelämästä pätkääkään, ehkä miniskidin siivun. No, sielu ja sielu, mikä se ylipäätään on, siitä on kiistelty koko ihmiskunnan historian. Siitä pääsee vähän jyvälle halaamalla, pussaamalla, nauramalla, rakastamalla, harrastamalla kukaties yhdyntää, on niitä muitakin tapoja. Yksi niistä on rakas harrastukseni: runojen kirjoittaminen - tätä suosittelen myös kirjoittajanoviiseille ja neitsyille.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
